Moi.

Mulla on kaikki taas hyvin. Olen ollut pitkään niin sekaisin monesta asiasta, pienistä pisaroista muodostui valtava meri, jonka alle olin hukkua viimeisten viikkojen aikana. Monet ihmissuhteet oli sekaisin, perhesuhteet on kireellä ja muutan heinäkuussa pois kotoa ystäväni luokse, koska en halua järkyttää vanhempiani elämäntyylilläni. En halua kuulla heidän moralisointiaan. En vielä.

Hetken ahdistuin siitä miten muuttaminen olisi ihmissuhdevelvotteista pakenemista. Ja sitähän se onkin, sillä haluan rikkoa velvoitteen vanhempiani kohtaan ja tehdä siitä tarpeen. Se, etten asu enää kotona ei oikeastaan muuta mitään. Viimeisen puolen vuoden aikana olen punkannut puolet ajastani ystävieni luona, kotona vain syön (useimmiten), käyn suihkussa (joskus) ja vaihdan vaatteet (ajoittain). Ja kastelen kukat joita äitini ei kastele, vaikka lupaakin. Ainoa asia mikä muuttuu, toivottavasti, on se että olen halukkaampi tapaamaan vanhempiani - oikeastaan vain äitiäni, jota en enää tunne. Isäni ymmärtää minua. Me tullaan hyvin toimeen.

Toukokuu on ollut niin tyhjää, silti niin täyttä. Olen sekoillut ja riehunut ja tehnyt kaikkia sellaisia asioita, mistä ihminen hajoaa ja joiden tiedän olevan pahaksi minulle. Niin henkisesti kuin fyysisestikin (ks. edl postaus..) Inspiraationi on ollut täysi NOLLA, ei mitään, tiedättekö sen tunteen kun tuntuu ettei ole enää mitään sanottavaa? Tai on mutta ei ole, niin tyhjää sisällä ettei edes keksi riimejä, päähän ei tule mielikuvia seikkailuista tai tarinoista, ei ole mitään yhteiskunnallista sanottavaa, kaikki on jo sanottu. Olo oli niin tukala, että päätin kirjoittaa jotain vain siitä tilasta mikä minussa nyt vallitsee. Siksi julkaisin edellisen runonikin, vaikka se on paska ja riimit ovat yksinkertaisia. Mutta täytyy aloittaa jostakin. Kaivan inspiraatiotani ulos pikku hiljaa, sana sanalta, ajatus ajatukselta.

Olen paennut kaikkia velvollisuuksiani viime aikoina; koulun, töiden, vanhempien ja jopa ystävieni suhteen. Se on tuntunut osittain hyvältä, osittain ei. Ja olen oppinut paljon. Ihan hirveästi. Kaiken sen turhan hengailun, övereissä olemisen, ahdistumisen, nihilistisen asenteen omaksumisen ja jonkun toisen miellyttämiseksi itsensä kieltämisen lomassa olen oppinut tuntemaan itseäni. Kaiken hajottamisen jälkeen, tuntuu hyvältä hajottaa kaikki ja rakentaa uudelleen. Tuntuu ihanalle, vaihtelulle, olen kuin uudestikuoriutunut käärme. Sisäistin yksinkertaisen neuvon, jonka keksin kelailtuani juttuja uuden ihmisen vieressä aamuhöyryissä. Hän nukkui. Minun käteni oli hänen ympärillään. Ja tajusin, että minun täytyy tehdä asioita, joiden tiedän johtavan asioihin joita _minä_ haluan, tai ei, asioihin joita tarvitsen. Yhtäkkiä näin kaikki tekojeni seuraukset ja suunnat, mihin ne johtaisivat ja oli niin helppoa olla. Ainakin melkein. Täytyy vähän harjoitella vielä. Se kuulostaa yksinkertaiselta ja vähän nololtakin, mutta käytännössä sen toteuttaminen ei ole niin helppoa. Think outside the box, they say.

Ensi viikon perjantaina lähden kahden ystäväni kanssa matkalle. Menemme Helsingistä Viroon, Baltian läpi Puolaan ja sitten Saksaan, sen jälkeen joko Ranskaan ja Alankomaihin&Belgiaan tai Saksasta suoraan Tanskan ja Ruotsin kautta kotiin. Liftaten, koko matka. Ollaan varattu noin kuukausi aikaa ja minä noin 200€ rahaa. Otamme teltan ja nukumme minne auto meidät jättää iltaisin, puolalaisiin metsiin ja rannoille, Riikan puistoihin ja pelloille, niin hitaasti ja rauhassa kuin ikinä haluamme, koska meillä on kaikki maailman aika. Tavata uusia ihmisiä, moikata vanhoja, käydä latvialaisilla squateilla ja Flydende-By:ssä Tanskassa. Täytyy sanoa etten ole koskaan ennen odottanut mitään matkaa näin paljon. Ihanaa päästä pois hetkeksi näistä pienistä solmuista joita täällä on vielä. Saavat luvan selviytyä itsestään, ilman minua, ajalla. Ja päätin kirjoittaa laulun liftaamisesta tuon matkan aikana. Tai ainakin jonkun laulun. (minulla on laulukammo, en pääse runojen ja räppien kirjoittamisesta sellaisten laululyriikoiden kirjoittamiseen)

Tiedän, että on hyvä kuunnella muiden neuvoja, ja tiedän että ystäväni ovat olleet huolissani minusta ja päihteideni käytöstä, anteeksi ja kiitos, ilman teitä en olisi mitään. Mutta silti uskon enemmän siihen mitä Julma-Henri sanoo;

Älä usko minua, kaikki mitä sanon on valetta/ kato itte, totuus on siellä, sisällä / eikä kukaa oppis mitään jos vastaukset annettaisiin valamiiksi / ja vastaukset täytyy löytää itse

eihän ne muuten ois sun vastauksiasi

Tunnen valloittavan onnen tunteeni itseni, yhden ihmisen, parhaimman ystäväni ja maailman suhteen. Aika kivaa.