Don't you want to share the guilt?

Hmm, miten nämä päivät vaan vierähtää?
Se on minulle ollut aika tuntematonta, että olisin niin suosittu, ettei olisi aikaa tehdä mitään omaa.
Välillä tuntuu siltä. Mutta yleensä tajuan, että se olen vain minä itse, joka aikaani tuhlaa. Olen vitun saamaton, aina, olen aina ollut ja tulen aina olemaan, ja se on harvinaisen vituttavaa. Vai olenko? Olenko vain liian vaativa.. En osaa sanoa, se on äärimmäisen vaikeaa, toivoisin joskus saavani puolueettoman tuomarin, joka kertoisi missä oikeasti teen väärin ja missä olen vain vainoharhainen ja lietsonut päätäni ajatuksillani. Ehkä ne on niitä ystäviä.

No, viime maanantaista ei ole tapahtunut mitään äärimmäisen merkittävää, paitsi no, se koeviikko, mistä en jaksa mainita muuta kuin että Espanja - meni hyvin, Bilsa - meni vituiksi, Englanti - meni hyvin.
Kyllästyttää kun kaikki puhuu koeviikosta koko ajan ja kaikilla on koeviikko ja ongelmia ja ei jaksa lukee ja valivalivali. No niin, ei sitten tehdä tästäkään asiasta ongelmaa, kyllä se koeviikko ja siitä valittaminen ja valituksesta valittaminen vituttaa ketä tahansa.

Eilen olin Viltsin ja Millan kanssa, voi rakkaat, olette ihania. Miksi nään teitä niin vähän? No oikeastaan en, olen vain ahne heidän suhteen ja haluaisin olla heidän kanssaan enemmän ja enemmän ja enemmän. Tuntuu, etten voisi koskaan kyllästyä muunmuassa näihin kahteen. Juotiin teetä ja kuunneltiin Jason Mrazia Viltsin ihanassa siniovisessa-puutalossa. Se on yksi kauneimmista taloista ikinä. Mietittiin Viltsille uusia vaateyhdistelmiä ja ratkaisuja Viltsin vaateongelmaan, jota ei ole olemassakaan melkein, sillä Viltsillä on upeita vaatteita. Voi meijän hillopullaa, se huolehtii liikaa. Syötiin, juteltiin, naurettiin, juteltiin, juotiin teetä, naurettiin Milla Paloniemen EVO-kirjalle ja silitin Jussin -Viltsin musupusu pikkuveljen- päätä.
Lähdettiin sitten jossain vaiheessa Turun kirkkonuorten iltaan, jännitti ehkä hivenen mennä sinne kirkkoonkuulumattomana, vaikka ennakkoluuloton olenkin enkä nyt ajatellut että minua yritettiin käännyttää tai mitään hah, mutta hauskaa oli vaikken oikeastaan tutustunutkaan paljoa niihin ihmisiin siellä.. Mutta tehtiin Millan kanssa äärettömän hauskoja joulukortteja vanhuksille ja nauroin mahani kipeäksi ja leikittiin mustekaloja hämärästi valaistussa salissa.

Olen ehkä vähän itsekäs sanoessani tämän, mutta tunnen kyllä usein heidän seurassaan olevani vähän ulkona. Monesti tuntuu etten ole siellä missä muut, että olen missannut kaiken hauskan. Ja se on todella inhottava tunne, alkaa melkein itkettää kateudesta, ja siitä tunteesta ettei ole niin tärkeä niille kuin ne ovat minulle. Vaikka ehkä olenkin, en vain välillä pysty uskomaan sitä, en haluaisi että minulle tarvitsee todistaa ystävyyttään mitenkään, mutta en vaan voi mitään sille tunteelle, alemmuuskompleksille. Anteeksi ihanat, ette ole huonoja ystäviä, olen vain vähän eksynyt.

Nyt on sellainen olo, että haluaisin olla Nikin kanssa. Haluaisin lukea Nikin kanssa ja haluaisin, että Niki opettaisi minulle fysiikkaa. Nikin kanssa en ikinä tunne olevani ulkopuolinen. En ikinä, en ikinä niin paljon että tulisin vaan kateelliseksi, mutten kuitenkaan niin vähän ettei Nikillä olisi mielenkiitoista, jännittävää, omaa elämään, ja se on ihanaa. On ihanaa olla osa Nikin mielenkiintoista elämää. Haluan leipoa Nikin kanssa sen mustikkapiirakan, haluan juosta metsään Nikin kanssa ja istua kuusen alla kun alkaa sataa. Tahtoisin mennä taas katsomaan tähtiä, tällä kertaa meidän lähelle, ja niin ettei ole pilvistä. Talvella. Voi, miksei voi tulla jo pakkasta. Haluaisin katsoa elokuvia illalla ja nauraa hampurilaistytölle.

Mutta en usko, että Nikillä on aikaa. Ehkä soitan sille tänään kuitenkin.

Nyt: Fysiikka ja kuvistyöt.