Happiness is a warm gun

Pitkästä aikaa kirjoitan, oli joululoma ja olin lomamatkalla Lähi-idässä, niin ei oikein ollut sopivaa tilaisuutta, mutta täällä nyt kuitenkin ollaan!

Ah, mistä alottaisin? No vaikka siitä että joululoma oli upea, erittäin hyvä ellei täydellinen. Ihastuin taas ja voi sitä tyttöä! Mikä unelma. Tapasin kavereitani ihanasti, yökyläilin, leikin lumessa, luistelin, fiilistelin, söin liikaa kaikkea (nam), en avannut koulukirjoja kertaakaan vaikka piti ja olin hetken surullinen liian lyhyestä lomasta. Israelissa oli upeata, voi, niin kauniita ihmisiä ja kulttuuria ja maisemia ja vaikka mitä. Ja yksi jordanialaispoika antoi sen meiliosotteen mulle, söpöä. Ja se ruoka, ei herranjumala vaikka pakana olenkin, se oli tai-vaal-lista.

Lomalta tultuani oli outo olo. Perjantaina koulussa oli jotenkin kummallista, kovasti tuntui että jokin oli muuttunut. Ja on kauheasti asioita tehtävänä, nyt loman jälkeen pitäisi olla pirteä ja aikaansaava, mutta tuntuu etten saanut lomailla tarpeeksi enkä sen takia osaa virittäytyä arjen tunnelmaan. Haluaisin päästä juhlimaan vielä kerran.

No, onneksi se olo helpotti illalla, kun näin Nikiä ja Lauraa ekaa kertaa yli viikkoon - sain nauraa kunnolla. Päätettiin kahvilahetken jälkeen mennä uimaan ja spontaanisti lähdimmekin Uittamon uimahalille, joka olikin aika täynnä ollakseen niin surullisen näköinen ulkopuolelta. Sain saunan jälkeen ihme-huimaus-oksennus-hengityskohtauksen, oli vaikea hengittää ja pyörrytti. Se onneksi loppui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Myöhemmin illemmalla mentiin Annille yöksi, minä ja Milla. Siellä oli mukavaa, lämmintä, kaunis söpö talo. Vanhojen kuvien katselun ja muutaman söpöyskohtauksen ja kakkupalan jälkeen siirryimme löhöämään sängylle. Lapsuuskuvien katselu jatkui. Taustalla soi Anna Puu ja selvitimme pussilakana-hiiren kirjettä, sen alla oli lämmin. Luimme satuja ja nukahdin silloin jo useasti, kunnes oli viimosen sadun aika ja seilasimme onnellisesti Astrid Lindgrenin sanojen lomassa Höyhensaarille.

Eilen joulukuusi viimein lennähti ovesta ulos, neulasia löytyy vielä varmaan kesäkuussakin. Siivottiin hulluna kun loppiaisena ei oltu Suomessa, ja sain taas ihmehuimauskohtauksen. Alkoi oksettaa hirveesti ja huimasi. Makasin sohvalla ja sain onneksi vähän linstata siivouksesta, kyllä se taas meni ohi mutta mistä lienet johtunut. Ken tietää, ken tietää. Pitää muistaa varata se lääkäri ja muistaa sanoa tosta huimauksestakin, jos se jatkuu. Se nimittäin tuli tätä kirjoittaessakin.

Illalla dataillessani puhuin muutamalle ihmisille, joille en ole aikoihin puhunut. Ja pitkän ajan jälkeen sovin jopa tapaamisia heidän kanssaan. Kun joskus on vain niin vaikeata tavata ihmisiä, jotka on vahvasti sidottu menneisyyden tapahtumiin, sellaisiin, joita ei halua muistella. Hävettää hirveästi.

Kun haistan sen ihmisen tuoksun, ällöttävän makean, luitani pitkin kulkee viima ja väristyksiä, suuhuni tulee sylkeä ja oksettaa. Sojottavat silmät ja rasvaiset hiukset, kuivat vitsit ja hiljaiset hetket. Silti pidin siitä ihmisestä kovin paljon sen ajan kun tunsimme. Oudosta, hymyilevästä ja jotenkin vähän säälittävästä, ja toisinaan niin naiviista pojasta joka sai minut tuntemaan kummasti. Inhottaa ajatella sitä hetkeä kun tulemme puhumaan kasvoikkain ensimmäistä kertaa - ööööööö - kolmeen kuukauteen? Vai jopa neljään? En tiedä milloin, mutta luultavasti tässä kuussa, olen lykännyt tapaamistamme jo niin kauan, etten voi viivytellä enää kovinkaan kauan. Enkä haluaisi olla ilkeä, mutta tuntuu teennäiseltä sopia yhtäkkiä jokin päivämäärä jolloin tapaamme ja puhumme asiat halki. Kun tiedän, että se tulee olemaan niin kiusallista, enkä silti vain pysty syrjäyttämään sitä ihmistä elämästäni, unohtaminenkin tuntuisi väärältä. Ja sitten se on ristiriitaista miten en ole kaivannut hänen seuraansa näin moneen kuukauteen. Ehkä tarvitsin sitä niin mysteeristä aikaa. Mutta miksei hän tarvinnut? Hän on ollut typerän suhteemme erosta lähtien halukas tapaamaan ja puhumaan. Ja kerroin eilen ihastumisestani, ja hän tokaisi vain, että "Olitpa nopea, en itse todellakaan ole pystynyt ajattelemaan mitään tuollaista" ja hän on kuitenkin tapaillut jotain tyttöä. HUOH, haistan syyllistämistä. No, ehkä pitäis vaan lopettaa ruikuttaminen ja vain tavata hänet, kestää vaan se oksennusrefleksi ja puhua.

Tänään olen vaan sunnuntaidataillut, tehnyt kaikkia kouluhommia rästistä ja miettinyt kaikkea.
Mun sisko ja sen poikaystävä tulee Suomeen perjantaina. Ehkä vähän huono ajankohta, kun ois viikonloppuna se Nufikin ja kaikkea, äiti ei varmaan anna mun jäädä sinne edes lauantaiaamupäiväksi, mutta minkä sille mahtaa. Kyllä mä siellä aion sillon olla, liftaan varmaan jo perjantaina jos saan Lauran seuraksi ja lähen vaikka junalla lauantaina jos ei muu auta. Mua vituttaa helvetisti kun äiti on heti kauheen varovainen jos lähen toiseen kaupunkiin, kun mulla on tapahtunut paljon vaarallisempia juttuja ihan täällä kotonapäin, mistä se ei tiedä mitään. Hoohoojaajaa, no äidit on äitejä.

Tahtoisin kauniin muistinkirjan, jonne voisin kirjottaa runoni. Osa niistä on jo kadonnut kun olen kirjotellut yllättävän inspiraation myötä johonki randomlapulle. Ehkä koristelen jonkun vanhan.

Siniharmaan utuinen aamuhuone
sinun tuoksusi astelee huulilleni
tahtoisin koskea mutta en uskalla
katson kun syvään, hiljaa
rintakehäsi nousee ylös, alas
tahtoisin juosta uniisi,
en löydä niitä.

Soita minulle mieltäsi,
laula päivistä,
jolloin aurinkosi paistaa pilvien toisella puolella.