En ymmärrä ihmisiä osa 345

Lopulta oikeasti huomasin ja myönsin, että minä en kuulu tähän perheeseen. Minua syrjitään, minulle nauretaan salaa mutta hyvin harvoin. Enimmäkseen minua ei huomata. Ei mitä sanon, mitä ajattelen tai mitä toimin, miten menee koulussa kavereiden terveyden kanssa. Minulle suututaan jos kysyn "pesetkö pyykkiä", vaikka ko henkilö pesisikin. Minun pelätään sanovan jotain, he pelkäävät minua koska olen nykyään useammin oikeassa kuin he tai ainakin huomaan enemmän epäkohtia heidän toiminnassaan kuin he minun. Minut jätetään huomiotta, etten vain toisi esille sitä puolta joka kannattelee minua nyt. Minun pitäisi olla huomiotaherättämätön, tavallinen, normaali, neutraali. Ei liian, mutta sopivasti, pieni viherhippiys olisi suotavaa, mutta suihkussa on käytävä. Valveutunut oli ennen kunnioittava sana, nykyään sellainen joka sensuroidaan.

Tämä olisi ihan siedettävää jos se jäisi vain perheen osalle. Mutta miten minä tunnen tiettyjen ihmisten läsnäollessa niiden ihmisten sisäisen naurun, defenssin - ihan sama ovatko he aidosti huvittuineita vain vaan oman mielenterveytensä ja itsetuntonsa takia - mutta minä en mitään niin inhoa kuin välinpitämättömyyttä ja sitä että joku nauraa sille että minä ajattelen näin. Se, että joku on eri mieltä ja on siksi kiihtynyt on minusta miljoonasti inhimillisempää ja kunnioitettavampaa. Mutta välinpitämättömyys, ja vielä pahempi, toisille nauraminen - se on kaikista surullisinta mitä ihmisessä voi olla. Jos ei ole valmis tuomaan omaa käsitystään esille tai sanomaan vasta-argumenttina muuta kuin "hah", voisi minun puolestani ainakin kunnioittaa sitä että jollain on sellainen. Vaikka toisaalta, enhän minä tiedä josko jonkun maailmankuva koostuu vain välinpitämättömyydestä ja argumentum ad auctoritatemista. Sellaisia ihmisiä minä vilpittömästi säälin.