On ilta, kello on yli kuusi ja minä istun bussipysäkillä ja tuijotan eteeni toiselle puolelle katua. Ihmiset tulevat uudelleensyntyneen näköisinä iltakävelyiltään ja jonkun miehen silmälasien kehykset kiiltävät. Neljä päivää sitten liimamani tarra on revitty pois. Mulla ei ole kylmä. Kuusi minuuttia kuluu ja kauemminkin. Käyn läpi laajan skaalan erilaisia tunteita pienellä vuoristoratakärrylläni. Ismo Alanko laulaa mun korviin että hän uskoo rakkauteen. Mä en tiedä uskonko mä.
Aivomyrskyistä tulee tyhjä olo. Selkeäkin. Mä mietin että mitä mä teen. Teenkö mitään vai olenko vain. Päädyin miettimään sitä että miten olen muuttunut, viisivuotiaasta tähän hetkeen. Olen aika usein jäänyt jarruttamaan itseäni kun ajattelen mistä olen tullut. Mä katson taakseni ja näen siellä vaan epämääräisiä asioita. Ajattelen. En mä ikinä pääse irti mun mielen kahleista ellen avaa niitä avaimilla, mitä mulla nyt on. Sitten bussi tuli ja vei minut pois.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti