Ei kuumetta enää, vain flunssa ja yskä

Tänään on sellainen päivä että osaan hymyillä seesteisesti niin kuin kotiäiti, hetken ilman huolia, tai ehkä huolet tiedostaen mutta niistä välittämättä. Tänään minä hoidan itseäni, olen sairas, teen itselleni keittoa, teetä ja laitan kaulahuivin kaulaan, soitan lääkärille ja luen kirjoja. Ja paistan lettuja.

Tuntuu että kotini, reunimmainen talo rivissä F niin kuin faarao, tuntee minut paremmin kuin minä itseni. Olen asunut täällä aina, enkä ole koskaan pelännyt. Jokaiseen esineeseen ja huoneeseen on liitetty muisto ja se on täynnä turvaa. Jos mörkö tulisi tänne, menisin siivouskomeroon eikä se avaisi ovea mörölle, se antaisi minulle spagettia ja nukahtaisin sen lämpöön, tyhjien viinipullojen, kauppakassien rikkaharjan viereen. Niin kuin lapsena.

Pienenä koti oli valtavan suuri, sen tunteminen olisi seikkailu. Ja seikkailuni loppuu pian, ei ehkä vielä vuosiin tai sitten jo ensi kesänä. En tiedä, mutta minä tunnen tämän kodin. Tiedän kuinka monta porrasta on yhteensä, sisä- ja ulkoraput mukaan lukien ja ilman, tiedän mikä porras narahtaa, ja missä kohtaa lattiaa on äitin steppikenkien jäljet. Tiedän mihin kellonaikaan yöllä pienempi jääkaappi kolisi ennen kuin ostimme uuden ja minne hämähäkit yleensä tekevät pesiään. Osaan sulkea ovet ja kävellä oikeaan paikkaan ääneti ilman vähäistäkään valoa. Aivan niin kuin moni muukin varmasti kotonaan osaa.

Tavallaan odotan hirveästi että pääsen pois kotoa, mutta tietysti se johtuu vanhemmistani, eikä tästä kodista. Emme vain enää pääse siihen yhteisymmärrykseen, aivan kuin he eivät edes yrittäisi ymmärtää? Minua syyllistetään turhaan, arviointikykyni vääristyy ja poden huonoa omaatuntoa ja kirjoitan siitä kuinka olen käyttäytynyt tyhmästi. Mutta riitaan tarvitaan aina kaksi, ja muutos pitäisi koskea yhtä paljon heitä kuin minuakin. Heillä on huono asenne minuun ja varsinkin toisiinsa, eivätkä hekään mitään ylisiistejä ole. No, minun täytyisi ehkä olla ahkerampi, ilmoitella itsestäni enemmän, olla säästäväisempi ja ystävällisempi, avoimempi ja oma-alotteisempi. Mutta niitä kertoja että tahallani olisin ollut inhottava, kiukutteleva teini-ikäinen, on todella vähän. Suuhuni laitetaan sanoja ja päähäni ajatuksia, jotka eivät ole minun. Rakkaat vanhemmat, mikään ei olisi näin vaikeaa jos nyt selvittäisitte välinne ja/tai eroaisitte. Miksi kestää niin kauan?

Minulla tulee ikävä tätä kotia. Viime kesänä kun sain tietää, että vanhempani eroavat kesän aikana (tai niin silloin luulin), itkin ensin sitä miten ikävöisin tätä taloa, pihaa, kaikkia ystäviä tässä ympärillä ja pihapiiriä. Enkä itse eroamisasiaa. Oli kesäloman ensimmäinen tiistai, ja minä itkin koko loppuviikon kotona. Ja koko kesäni oli surullinen. Kaikki muut olivat poissa, minä yksin enkä ehkä muuta kaivannutkaan, aikaa itseni ja kotini kanssa. Muuttamisessa ei muuten olisi ollut mitään vikaa, mutta kun se oli tapahtumassa väkisin. Kun joskus muutan pois, se on aivan eri asia, ole päättänyt asian itse ja valmistautunut siihen.

Äiti halusi muuttaa Raisioon, minä en. "Heinäkuuhun mennessä", äiti sanoi isälle, "sulla on oltava kamat pakattuna ja oot poissa mun silmistä". Eikä mitään ole tapahtunut vieläkään. Äiti sanoi, että kahteenkymmeneen vuoteen kukaan ei ole tehnyt asialle mitään, ja nyt hän ottaa ohjat käsiinsä. Mille asialle? Siskoni on 22-vuotias, joten hän ei ole rakastanut isääni siitä lähtien kun siskoni syntyi? Yhtäkkiä vaan rakkaus loppui enkä ikinä nähnyt vanhempieni hellivän toisiaan, ihmettelin miksi Mariannan vanhemmat pussailee, mutteivät minun. Ainoastaan kuulin voihkinnan muutaman kerran seinän toiselta puolelta, ja se siitä.
Mutta päästikö äiti ohjaksista irti, vai eikö hän pystynytkään hallitsemaan kaikkea mitä tahtoi?

Minun on hankittava töitä.