Olin eilen pupun kanssa katsomassa teatteriesitystä Terveisin silmälläpitäjät, se oli aika todella hulvaton, se oli semmoinen mikä alkoi ja loppui ja siinä välissä oli kaikkea. Eikun, kutsutaanko sitä teatteriksi? No joo, sai kyllä nauraa vedet silmissä, etenkin kun vieressäni istui sympaattinen maiharijalkainen kakskymppinen nainen, joka nauroi taukoamatta äärimmäisen tarttuvalla naurulla. Siis aivan armoton räkätys, se on jotain mistä oikeasti pidän.
Ja miksi musta tuntuu että nään Ismo Alangon näköisiä ihmisiä ihan joka paikassa? Sielläkin. Tuijotin vaan sitä miestä ja se oli niin sen näköinen. Ja sitten alkoi soida uusi levy päässä ja hymyilin. Ja pari replaakin ehti mennä ohi. Ehkä se oli Ismon veli.
(ps. Ismo on jotain uskomatonta, viiskymppinen mies ja aina vaan karismaattisempi)
Mutta täten julistan opiskeluviikonlopun alkaneeksi! Oon ollut koko jakson ajan täysin kujalla, tää jakso hujahti vaan ohi, joten nyt on muutoksen aika. Katsokaas näin ostetaan itselle puhdas omatunto ja poistetaan aikaansaamattomuuden tunne. Ei mulla muutakaan tekemistä olisi kun kaikki (no suuri osa) kavereistani on apparikoulutuksissa. Ja minähän en päässyt sinne äitini ehkä idioottisimman argumentin vuoksi "Ei sulla ole aikaa" hmm, kiitos äiti että huolehdit, hyvä että edes sinä tiedät ettei minulla ole aikaa. (toisaalta mun kesä on täysin täyteenbuukattu, että sinänsä olen ihan tyytyväinen, mutta toisaalta ei se vielä silloin ollut kun oli ilmottautumiset. Mutta ehkä joku toinen kaunis kesä sitten)
HGhaaaa mitä mä teen elämälläni
ei ihan totta.
Hei musta on tyhmää kun sanotaan että "nuoruus on ihmisen parasta aikaa" Mitä persettä?!?! Okei, nuorena on hauskaa kun kaikki on uutta ja siistiä ymymym mutta oikeesti täytyy olla aika masentunut jos ei saa elämästään mitään irti ilman sellasta nimenomaista juhlimista ja ryyppäämistä. Mä ainakin aion pitää niin hauskaa eläkkeellä että lopulta kuolen nauruun, oon niin ryyppyinen ettei musta erota missä menee pää ja missä loppuvartalo. Ja nauru on sellasta vanhan astmaatikon räkätystä.
Enkä hanki mitään ahdistavaa toimistotyötä itselleni kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Enkä ole liian suunnitelmallinen. Enkä ahdistu siitä mitä muilla on ja miten yleensä ja keskimääräisesti asiat on milloinkin. Kalenterit ja kellot saavat luvan jäädä taka-alalle, ehkä tarvittaessa voi vilkaista, muttei muuten.
Ja sanoisin, että elämä on ihmisen parasta aikaa.
(kuvassa ja minun ja Säden jalat, koulunpenkki [huom. lesbolove] sekä valokuvaustunnin toilailut, jotka eivät kylläkään näy kuvassa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti