Päiviä joina kuulen ääneni valkoisenharmaan kuplan ulkopuolelta, pääni muovikelmuun kiedottuna ja silmäni ovat jäätymässä paikoilleen, mutta vain sumun verran kylmää.

Ajatukseni unohdan ennen kuin ehdin niistä päätelmiäkään vetää.

Nautin vaihteeksi yksinolemisesta, ja ihmisistä. Minä nautin sinua vähän enemmän kuin ennen, kohtuudella, mieti; en edes ajattele ensimmäisenä rakastelemista kanssasi kun nään sinut. Nautin sinusta ihmisenä, sinun olemuksestasi ja puheistasi, nautin ystävyydestäsi. Siitä että olet ystävä. Rakas ystävä.

Pitkästä aikaa tunteeni eivät kuohu yli laineiden ja saan olla vaan olematta turhautunut hallitsemattomuuteen.

Joskus kirjoitin jonkin vihon reunaan, että ihminen on ehkä kaikkien lähimpänä totuutta silloin kun hän ei ole enää varma mistään. Täytyy myöntää että pidän siitä olotilasta nyt.