Voi, miten sinä osaat tyrehdyttää minut
ei tunnu olevan enää mitään kirjoitettavaa

sinä

vain

pysäytät

etten keksi lentäviä sanoja
runoja, riimejä jotka sointuu
kiemurtelevat ja soivat

sinä saat minut laulamaan
nuotteja, jotka eivät tarkoita mitään
minä haluaisin juosta,
juosta tämän olon huumaamana
mutta minä kangistun
joka kerta seisahdun ajattelemaan

tämä on niin totta etten voi uskoa

sinä olet siinä niin paikallasi
kuin betoniin istutettu puu
ja minä lähden jo huomenna
toiselle puolelle Eurooppaa

käsitätkö sinä, miten olet saanut minut olemaan
minä en ole edes rakastunut, ihastunut
en lennä korkealla pilvissä
(korkeintaan pilvessä)
en kellu missään vaaleanpunaisessa meressä
en leiju missään typerässä rakkauden tunteessa
joka on aina minut pettänyt ja saanut
tunteaan itseni niin naiiviksi
siinä valheellisessa ja ohimenevässä

(kai rakkaus on vain sitten sitä
että rakastaa todellisuuttaan)