Alan vihdoin ymmärtää
millasta on ettiä tietää
kaikkien vuoristoradanvaiheiden
kauheiden, lohduttomien ajatusten
jatkuvien loputtomien ahdistusten
yökausien unettomuuden
kaiken tollasen jälkeen
luulis et se vihdoin ois jo siellä

aivojen tilalla on vaan pimeä tyhjiö
tyhjää täynnä, seinät kaikuu tyhjyyttään
laskee hiekanjyviä virheinään
eikö musta koskaan tule kokonaisuutta
tasaista hiekkavirtaa
jota vois sormien välistä valuttaa
tiimalasissa jyvät valuu vaan
ja pian se alkaa taas uudestaan
en osaa enää itelleni anteeks antaa

luin opaskirjoja ja optimistin perusaatteita
yritin nähdä kaikki hyvässä valossa
mutta silti tuntuu että silmäkulmassa
vilkkuu iso säkki puhdasta paskaa
ja sinne pitäis muka kädet työntää
aina kun se yllättää mut kulman takaa
käännän selkäni ja juoksen vaan
pois kauas jonnekin kaupungin reunaan
kunnes keuhkoni supistuvat
ja astmakohtaukset alkavat

käsitys itsestäni on niin kieroutunut
etten enää tiedä onko minut kasvatettu
alistetuksi vai narsistiksi
en näe enää motiiveja teoilleni
kumpuavatko ne itsekkyydestäni
vai puhtaasta rakkaudesta muihin

tuntuu sairaalta tehdä
itsestään tällaista syväanalyysiä
mutten voi olla miettimättä
niitä solmuja mun sisällä
kun kaikki mitä teen
saa sisimmästäni oudon vivahteen
kaikki ne salaisuudet heijastaa
jotain mun ympäröivään maailmaan
aina kun jossain taas mennään
se paskanhaju tunkee mun nenään
enkä vittu tiedä miten sen saan pois sieltä
pitääkö mun kaivaa se paska pois mun tieltä?

tuntuu ahdistavalta ajatukselta
kun en tiedä mitä löydän sen paskan alta
tiedän, että ihminen pelkää tuntematonta
mutta silti pelkään kuollakseni sitä ajatusta
miten maailmani kääntyy ympäri
kun kaikki minkä itsessäni tunsin
olikin pelkkä oma illuusioni

eikö se kuulosta vitun kierolta ajatukselta
että pitäisi tietoisesti koko itsetunto paskoa
entä jos joku meniki väärin, en löydä vastauksia
ehkä kaikki olikin vain huijausta
eikä kukaan mua enää vedestä nosta?