Ei torkkua enää päälle

Tulen kotiin lauantai-illalla, kello 23:57, rintakehä ja sääret likaisina, hartiat höllinä painosta ja kipuun turtuneita lihaksia venytellen eteisen valossa. Kyntenaluset ovat likaiset vaikka kynnet ovat täysin pätkityt, sormenpäiden iho on repeillyt ja rystyset ovat kuivat ja halkeilevat. Jalanpohjat ovat täynnä haavoja, samoin raajat, kyljessäkin on pari viiltoa. Hyttysenpuremat, nokkosenpistot ja kaikki muut kasvien tai eläinten jättämät jäljet minussa kutiavat ja kirvelevät. Voin melkein kuoria hampailtani rasvaisen paskakerroksen, samoin kasvoilta, puhumattakaan vaatteiden liasta tai hajusta. Kurkku on kipeä, keuhkot on täynnä tervaa ja hengittäminen on raskasta ja rahisevaa. Laukusta löytyy mätänevä kurkunpuolikas, tyhjä, rikkinäinen tupakka-aski sekä olvipullon korkki.

Mieleni juoksee virkeänä.
Otan jääkaapista itsetehtyä puolukkamehua ja kannan tavarat ylös, käyn vessassa pesemässä pahimmat paskat kasvoilta ja menen sänkyyn. Kädessäni Väärinajattelija-lehti.

Minulle jäi näistä päivistä käteen ennen kaikkea intoutuneisuus, jostain kesähorroksesta herääminen, aktivoituminen, inspiroituminen, vannoutuminen aatteisiini vielä vahvemmin. Huolimatta siitä ettemme kahden ja puolen tunnin liftauksella saaneet kyytiä Turkuun, vahvisti uskoa ihmisiin, muutokseen, vahvisti halua luoda jotain uutta, vahvisti halua olla osallisena jotain mikä tekee nykymaailmasta inhimillisemmän, ei pelkkää betonia ja terästä, ei vain koneiden vinkunaa ja jylinää; luontoläheisemmän, sen että me ihmiset olemme osa tätä luontoa eikä luonto osa ihmisen helvetinpyörää. Vahvisti edelleen halua olla yksi niistä ihmisistä, jotka eivät enää juokse tuon pyörän mukaan.