Yön pimeät tunnit

Näen unta kuolleista ystävistä ja siitä että tapan lopulta itsenikin. En kestä tätä painetta enää, minun sisuskaluni ovat täynnä ahdistusta ja ne repeävät kohta riekaleiksi ja veriläiskiksi seinille. Minä itken ja hymyilen, kävelen ja istun ja tuijotan seinää saman päivän aikana useita tunteja, yritän selviytyä sosiaalisista tilanteista unohtamalla itseni ja identiteettini. Minun on lopetettava itseni piilottaminen, olen yrittänyt haudata tämän tunteen jonnekkin kuoppaan maan sisään pohjalle. Olen kuopannut sen kerta toisensa jälkeen, ja aina se on kaivanut itsensä ulos ja rävähtänyt tajuntaani, vaikka olen heittänyt paljon hiekkaa ja soraa sen päälle ja huoahtanut siitä että sain sen edes hetkeksi piiloon. Minä en kestä tämän maailman sääntöjä, en kestä vilpillisyyttä, en kestä tätä epäinhimillisyyttä ja sitä miten mikään ei tunnu olevan enää aitoa. Päässäni kaikuvat erilaiset neuvot, ohjeet, säännöt, rajoitukset, lait ja säädökset joita en jaksa enää kuunnella. En jaksa enää yrittää muuttua joksikin mihin muut minua vaativat. En ole ehkä ikinä ennen sanonut tätä julkisesti, mutta minä tarvitsen hyväksyntää. Sitä minä en saa jos en vain ole. Olematta mitään muuta mitä en ole. Mutta mistä minä tiedän mitä minä olen? Olen vainoharhainen jokatapauksessa, minut on voitu aina aivopestä johonkin enkä saa koskaan tietää mikä on minun omaa tahtoani vai onko mikään.

Ja minä pelkään. Minä olin se, joka anonyymisti kirjoitti suurimmaksi pelokseen itsensä. Minä pelkään itseäni. Eikä se johdu mistään muusta kuin tästä maailmasta, jos olisin yksin en luultavasti tajuaisi kiveä pidemmälle tai sitten tajuaisin paljon paremmin, ilman tämän helvetin sumennusta minun pienissä linsseissäni. Minä pelkään sitä miten ymmärrän muita ihmisiä itseäni paremmin, on niin monia asioita joita en ole koskaan osannut perustella itselleni. Silti pidän niistä vahvasti kiinni. Miksi ja miten, mitä helvettiä, miksen pysty tajuamaan, miksei ajatuksenkulkuni juokse enää niin kevyesti kuin joskus kun sen ei olisi tarvinnut juosta? Ajatukset tyssäävät aina umpikujaan enkä ole tarpeeksi luova kiivetäkseni sen yli. Turhauttaa, niin helvetisti, en tiedä mitä tapahtuu jatkossa vai tapahtuuko mitään.

En ole koskaan kuulunut mihinkään. Olen irrallinen, olen irrallinen itsenikin suhteen, minä olen vain monta hajonnutta mönttiä jotain epämääräistä massaa enkä tiedä millä hitolla pitäisin ne möntit kasassa. Tuntuu, ettei kukaan ole minua pitämässä pystyssä kauaa. Enkä voi syyttää siitä ketään. Jos en itsekään jaksa pitää itseäni yhtenä palasena, niin miten joku muu voisi?