On siistiä tehdä juttuja perinpohjaisesti, sen jälkeen kun on laiskotellut ja ollut pihalla ja aikaansaamaton passiivinen ihmisperse. Vitsi, uskomatonta miten kaikessa voi onnistua jos vaan jaksaa keskittyä vähän pidempään.

Mä en oo perfektionisti enkä ikinä haluais olla, mut se on jännää miten pienetkin feilit, pään sisäiset asennevammat, välinpitämättömyys ja mitätöiminen vaikuttaa kaikkeen mitä tekee. Ne heijastaa jotain viboja mun ajatuksiin ja suhtautumiseen itseeni ja tilanteisiin joiden onnistuminen tai kulku riippuu täysin siitä, mikä on yleisasenteeni ja kuinka avoin oma itseni olen tai pystyn edes esittämään olevani. Yleensä se on niin alintajuntaista, etten edes tiedä että mikä on tavallaan saanut mut hetkellisesti masentumaan ja siksi käyttäytymään jotenkin kiemurrellen; miksi jotkut tilanteet ahdistaa, miksi egorunkkaan häikäilemättömästi ihmisten seurassa, miksi oon joillekin ihmisille vittumainen, kun todellisuudessa haluaisin vittuilla vain itselleni.

Sillonkin ku tiedostan jonkun todellisen minusta riippuvan ongelman, vaikka pienenkin, mutten pysty käsittämään mistä se johtuu tai miten sen voisin ratkaista, se aiheuttaa mulle paskaa fiilistä - ja heti seuraavaksi ajattelen, et no, se oli huonoa onnea, se lutviutuu - ja niin se ongelma silti jää mun päähän kytemään vaikka oon sen sanallisesti kuitannutkin, koska todellisuudessa tiedän, että se mitä uskottelen itselleni ei ole totta. Ja tiedän että minä olen ainoa jonka harteilla on sen ratkaiseminen. Se vahvuus, joka siihen tarvitaan, tuntuu hetkessä niin ylitsepääsemättömältä, että keksin itselleni hätävalheen jotta pääsisin eteenpäin. Joissain tilanteissa se on hyvä juttu, useimmiten se vaikeuttaa asioitani paljon.

Kaikki ratkeaa kun jaksan keskittyä, pistää itseni likoon, olla nöyrä, ihan vitun nöyrä ja heikko siitä missä oikeasti olen heikko ja pelotta paskoa vaikka itseni ja koko identiteettini kokonaan, kunhan jäljelle jäisi edes jotain aitoa, todellista ja vilpitöntä.

Mua vituttaa elää näissä kuorissa.
Mä en aio enää ikinä kantaa niitä.
Pessimismi on vaan keskittymisvaikeutta ja vähän laiskuuttakin, ei muuta.

Onko tämä se laulu?

Voi hyvä Jumala, en voi uskoa
että nyt näen sinut minussa
päiviä kun itken ja olen autuas
kun olen jonkin kuilun reunalla
en sinne hyppää, katson ylös
kädet ilmassa ja tuulen mukana
minä heilun silmät suljettuna
kauneimpia asioita silmät eivät näe
lupaan, lopulta minä kyllä tulen sinne

minuun sattuu niin paljon että sydämeni ei kestä
mutta onneksi sydän on vain ruumini pieni pesä
pieni osa, joka jonain päivänä lopettaa pienen elämänsä
silloin vain tällä pulppuavalla sielulla on merkitystä

Inhoan yksinäisyyden tunnetta
en yksinäisyyttä, väliaikaista
mutta yksinäisyys on minut nyt vallannut
syliinsä vienyt, viitan alle kaapannut
minun täytyy paeta, odota vain hetki
ei mene kun ajatuksen pituinen sekunti
olen taas täällä, näethän
olen taas onnesta täynnä

rakas Jumala, tässä on mun runo uus
sointu sinulle, muutama riimi ja rukous
kiitos sinulle, poissa on kalpea kolkkous

Katson jalkopäähäni eikä siellä ole ketään
kotini on pimeä ja toivon että ovi on kiinni
lähdit yöllä yksin kotiin pimeyteen omaan
minä vain kaipaan meidän yhteisiä aamuja

kyllä kaikki selviää, yritän sen ymmärtää
lopulta vain se mitä jäljelle jää on tärkeää
tänään osaan puhua sujuvaa espanjaa
ja atlanttia katselen värisevältä ruudulta

pärskin, nikotan, avaan kyynelkanavat
tiedän, että vammat aina paranevat
tai sitten niihin tottuu ja keksii uutta
jotain muuta, mulon peukalo taas suussa

minun on niin nälkä, mutten halua syödä
vaikken halua tätä valtakuntaani laiminlyödä
en tiedä mitä tältä päivältä odottaa
palautatko avaimen, aiotko ääntä korottaa

luultavasti kaikki on ihan vaan ennallaan
mut pelottaa vaan, olenhan pässinlihaa
jos kaikki muuttuu, luen tämän uudestaan
ja muistan ettei mitään koskaan ollutkaan
en halua kieltää kokonaan, yritän vaan
pitää mieltäni, ruumistani kasassa
tämä talo ei enää tuulesta huoju, lupaa
minä lupaan, mutta ovet pidän silti aina avoinna

Älä välitä

Maailmassa ei tarvi osata mitään
kaiken oppii matkan varrella
ainoa vaiva jonka joudut näkemään
on pisteiden välisellä matkalla
käveleminen on kuin syke
nykyään kaikki on mekaanista
ettei joutuis kestämään tyhjyyttä
aikaansaannoksilla ei ole väliä
koska millään ei ole merkitystä
onko joku tämän kaiken luonut
tuonut juonet valmiiks punonu

jollain on suunnitelma ehkä,
no silläkään ei oo mitään väliä
koska sille ei voi mitään tehdä
me ihmiset ollaan niin pieniä
parempi vaa mennä välittämättä
katse kadun laattojen väleissä
ennän lennän siipiäni ei voi viedä

tietoisuudesta ei ole nyt kyse,
muista, se on yks syke syke
olemme kaikki samanlaisia
erilaisia ja eritasoisia
tasapäistettyjä lapsosia
erilaisuus on meidän side
samalla se pitää meitä kiinne
kato, älä ny kysy mite mite

sä voit joko tietää tai olla tietämättä
silti sä jatkat eloas ja olet tässä

on niitä jotka käy säännöllisesti töissä
ja niitä jotka on ymmärtäny vähän enemmän
en mä massia halua kotiini enää kerätä
turhamaiset ajatukset muuteki perässä

tyhjennän pöydän, valkeaksi pyyhin
aloitan alusta luon uuden vyyhdin
tietojen ja tunteiden sekapyykin
rauhaa rauhaa päältäni pyysin
on niin typerää juosta täs pyörässä
kierosti se tuntuu niin hyvältä
olen ihan sekasin, pääni pyörällä
pohja on meinaan aika syvällä

mä haluan rauhassa ajatuksiani kyhäillä
ei kiinnosta muiden vikoja kyräillä
tahdon juosta kaiken läpi ja kynäillä
kynällä kysymyksiä ja syntyjä syviä
aivoituksia arvoituksia vastauksia
rumia runoja murtuneit muistoja

musiikkia suonissa
useina vuosina
kuosit puistossa
uudet tuttavuudet
suuret salaisuudet
päässä itäneet totuudet
uuden biitin kuulen
lomassa lohdun syystuulen
juoksu alla omenapuiden
otatko mut jos nyt tulen
tuli alla omenapuiden

vitun ajatukset antakaa mä tunnen
haluan välillä uskossani uida
miten vitussa mä muuten etenen
jos en saa juttuja jumaloida
jumalalle puhua ja unelmoida
ehkä maailma on vitun ruma paska
ehkei kannattais jalat paskassa kahlata
ei se silti tarkota mitään ku ei paljo maksa
naiviisti uskoo toivoon, toivoo uskomista
toipua toistuvasta skeidasta
lintuja silitellä ihan pelotta
pesässä koisii liitää taivaalla
nöyrä tietämätön, olet jo taivaassa

sä voit joko tietää tai olla tietämättä
silti sä jatkat eloas ja olet tässä
lennä nyt sulla on siivet selässä
elä nyt sulla on kaikki jo tässä

sadonkorjuu

Ystäväni dyykkasivat kahdeksan kiloa karkkia, kattilallisen. Söimme sitä liikaa, juotiin kanssa vähän punaviiniä vaikka olen lopettanut juomisenkin. Yhdestä lasistakin tuli vähän huono olo, ei, se johtui myös niistä karkeista ja liiasta tupakoinnista. Matkustin bussilla kahden/kolmen kilometrin matkan kotiin puoliltaöin. Kämppis ei ollut tullut kotiin. Käynnistin koneen, mutta sammutin sen heti. Iskin kirjastosta lainaamani levyn soittimeen, ja se soi.

Luin kirjaa. Ja katselin ympärilleni, ripustin pyykit, kastelin kukat, mandariinipuut, auringonkukan, persiljat ja kämppiksen kasvin, minkä nimeä en muista. Katsoin peiliin. En nähnyt hämärässä ihoani peittäviä pieniä punaisia laikkuja, hiukseni olivat kirkkaat tulenoranssit ja yksinäinen takku roikkui tavalliseen tapaansa vasemmalla olkapäällä. Heitin kirjat pinoon sängyltä lattialle, nostin espanjan kirjat tyynyn vierelle. Odotin hetken jotain, katselin eteisen valoa ja yön tihkua ulkona.

Pesin hampaat, kastelin hiukset, kädet ja kasvot. Makasin sängylläni. Nostin espanjan kirjan kasvojeni yläpuolelle ja luin kunnes nukahdin, noin puoli kahdelta. Sammutin valot ennen nukahtamista. Pudotin lampun, mutten välittänyt. Unessani puhuin espanjaa. Kämppis tuli viideltä yöllä kotiin. Hän laittoi ruokaa itselleen ja jätti valot keittiöön. Teki mieli sanoa jotain, hei, mitä kuuluu, oliko hauskaa. Asun keittiössä ja huoneeni on erotettu pelkällä hyllyrivillä. Olin hiljaa, koska olo oli kaoottinen ja hämmentynyt.

Heräsin puoli kahdeksalta. Aamut ovat taas palanneet. Puut ovat roihuavia soihtuja, lattia on kylmä ja kaikki muukin. Katson uudelleen alastonta itseäni peilistä ja puen monesti käytetyt vaatteet. Nostan sälekaihtimet, lähetän muuttavalle naapurille viestin. Kuuntelen musiikkia, mietin jotain, käyn vessassa ja keitän kuukupin. Juon lasin vettä, puhelin soi. Naapuri soittaa, menen hänen luokseen viereiseen taloon. Poltan tupakan puoleen väliin.

Pinoamme tavaroita, nauramme, juon kahvia siirapilla, istun ja puhun. Tavarat liikkuvat autoon laatikko laatikolta, matot rullataan, imuroidaan, käärin astioita sanomalehtipaperiin ja pyyhkeisiin, saan kirjan ja hupparin. Naapurini on ihanimpia ihmisiä. Uusi naapuri tekee smoothieta, syömme sen, puhumme lisää, halaamme, rakastelemme aamua, tiskaan, kävelen, pinoan. Hymisemme kolmestaan onnea kotiin ja muuttoon. Minua itkettää. En muista sanoa kaikkea, mitä ajattelin. Onnea, voi hyvin, kaikkea hyvää sinulle, olet ihanin, muista että olet tärkeä minulle. Halaamme vielä, ulkona sataa ja vilkutan siniselle pakulle samalla kun vesi tulee kengistä sisään.

Hävität kaikki tavaras, älä mua
olen avoin ruskalehti, en kinua
limsaa, puhe on kinuskia
kannoit kynttilöitä mun edelle
vanhoilla stideillä sytytit sisälle
tuhkis hohkaa hiljaa vieres

jatkos jos joku on pieles, lampi silmänpieles
mä en koskaan naurais sulle, pidä se mieles
keskustellaan enemmän, vähemmä pilves
eteenpäin nopeammin, halkemii pinnal kilves
kaikkialla mustelmia, tummia muistuksia
siitä et joku tuol sisäl haluu pysyy elos viel
ydin on turva, säilötään ideoit, unelmia
unohda joskus, tulevat aina vaa tulevia
tulevaa elämää voit mielessäs kuvitella
eihän mikään ois ikin selvää jos ei ois pulmia
mitä ratkoa ja ajatuksenjuoksu katkolla

hyppivä apina, juokseva koira
nykivä kapinas, pureva poika
soita reggaetsembaloita
nauraen tasoitat mun ankeit aikoja

taskuliftasin sun ajatukset
ajoit yli, ihoani vasten pusket
tunnista minut tunne tunnoton
tutut jutut vastaan uudet sutut
vähä jäätyny, pohjaan päätynyt
ihminen taantunu maahan kaatunu
puutunut raaja, aava maailma
lähellä sormesi mua hipoo
luminen tuuli ikkunaa lipoo
lasi tärisee selän takana,
kuulen kaukana musiikkia,
turistina omassa koulussa,
sanojen paksuus,
ota mutkin taskuus
hell on earth 2006

Enoo kirjottanu aikoihi. Miten se taas tehtiinkään? Koulu loppui, ehkä nyt on aikaa opetella se taas. No kuitenkin, viime syksynä kirjotin jotain tällasta, aika noloa ja tosi pilvistä, mut julkasen tän nyt rangaistusmielessä itselleni.

tautisii kuukausii
kuumii suurii silmii
sairait unelmii
vilpittömii pilvii
pilvest, ilost itkin
ilmaan piippua pitkin
viemärin kautta helvettii
tietä pitkin tainnuksiin
metsän suunnalta tunnelliin
kaupan läpi temppeliin
sisaruksii, isii, veljii
äiti maassani onnellisin
selviin parist biisist
frendi, ihan helpostii,
kiitit taas niin kauniisti
niin auliisti autoit mut valmiiksi
vaikka satutin sua tahtomattani
oot parempi ku hyvä
hyvempi ku paha
kenkien pohjia soran kohtia
hiekkatien pinnalla
tilaisuuden tilalla
sinivihreitä silmiä
poskensa rinnalla
toistuvia tärykalvoja
sointuja sieraimissa
kaaoksenvartija
asemissa