Ajaton hetki, hapeton tyhjiö

Se päivä kun paperiaurinko putosi ikkunaltani alas seinän viereen, en jaksanut nostaa sitä, ei en, se oli liian mahdotonta etsiä se pölypalleroiden seasta ja liimata takaisin ikkunaan. Ihan kuin kaikki olisi kuin ennenkin. Olkoot siellä sitten. En aio vaivautua.

Sitä kun katsoo peiliin säikähtää. Kun joku tuijottaa takaisin. Kun odotin että siellä ei olisi mitään, en edes odottanut, en odottanut mitään, en tiedosta peilien heijastavan. Ja kun sieltä katsoo sininen silmäpari - se.. se puistattaa. Alkaa koskea kasvojaan ja heijastus tekee samoin. Unohdan itseni välillä, ei, en tiedosta että olen olemassa, varsinkaan ollessani yksin, en tiedä olenko kun ei kukaan sitä voi todistaa? Tiedän tekeväni mutta en tiedä kuitenkaan, puhun itselleni kuin toiselle ihmiselle ja kun tajuan että se olen minä vain siellä eikä joku vain tuttu ihminen, eikä edes ihminen vain jokin.. aineettomampi, se tavallaan järkyttää koko olemusta. Sellanen identiteettinen järkyttyminen siitä että on olemassa. Siitä että ajattelee ja on silti samalla konkreettinen, yksi pala. Katsoo itseään silmiin ja ajattelee että tuo katsoo minua silmiin ja ajattelee samaa kuin minä nyt, tuntee nyt otsan kutiavan ja tuntee jalat lattiaa vasten.

Siitä tavallaan pettyy, siitä turvallisuudesta, toisaalta se rauhoittaa. Ja sellaisina hetkinä on niin tietoinen itsestään, arvoistaan ja motiiveistaan että se sokaisee jolloin ne tuntuvat katoavan kokonaan. Sillon koukistun pöydän alle nostamaan paperiauringon ikkunaan.