Minua hymyilyttää nykyään

Mutta olen nyt hiljaa.

Sen sijaan vain hymähdän
ja hyppään lumihankeen.

vum-vum

krunts, krunts, krunts, krunts, krunts, krunts...

Viisi vuotta

Rakas joulupukki,

olen pahoillani kun sanoin etten tahdo mitään, mutta sitten näin jouluaaton jälkeen olenkin jotain vailla. Tämä hämmentää itseäni, mutta minä tahdon pikkusiskon. En ymmärrä miksi minulla tuli tämä hinku juuri nyt. En ole koskaan ajatellut asiaa vakavasti, enkä oikeastaan nytkään, mutta silti se tuntuu nyt todellisemmalta kuin ennen. Pikkusiskoni nimi olisi Minttu, niin äitikin aina sanoi minulle.

Minttu olisi myös sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen, niin kuin minä ja isosiskonikin. Tai ehkä hiukset olisivat vähän oranssihtavammat, niin kuin iskällä. Hän olisi sopivan fiksu ja pitäisi toffeesta. Ja käyttäisi vihreitä ja violetteja vaatteita. Ja harrastaisi kanssani teatteria, ja ehkä soittaisimme myös kitaraa yhdessä. Hän tulisi aina minun ja äidin kanssa etelänmatkoille ja matkustaisimme kahdestaan isosiskoni luo Lontooseen.

Voisin olla pikkusiskoni kanssa taas lapsi ja sitten opettaa hänelle kaikkia asioita, opettaa roomalaiset aakkoset ja planeetat ennen kuin hän menisi kouluun. Vetäisin häntä niissä punaisissa kärryissä kesäisin, ei, ei rattaissa eikä vaunuissa, vaan ne kärryt, muistan ne puiset kärryt niin elävästi, ne kärryt ovat yksi vanhimmista lapsuuden muistoistani, iskän kaivettua ne varastosta siskoni veti minua niissä kesäiltapäivänä ja toiset lapset leikkivät keskipihalla. Hän veti ne asfaltille ja vei niiden outojen puiden luokse, parkkipaikkojen taakse, sinne missä on oja ja nurmikkoa ja ne oudot puut, mitkä muistuttavat mustekalaa väärinpäin. Silloin sen ojan takana ei ollut vielä jalkapallokenttää.

Kuuntelisimme jouluaaton jälkeen Ismo Alankoa ja CMX:ää ja söisimme joululahjaksi saamiamme suklaita. Äiti ja iskä olisivat menneet jo joulupyhien jälkeen töihin ja minä ja Minttu olisimme kahdestaan kaikki lomapäivät, pulkkailisimme ja luistelisimme. Ovi jäätyisi kiinni ja sähköt menisivät poikki lumimyrskyn takia ja me tekisimme majan olohuoneeseen.
Hän pitäisi enemmän minusta kuin äidistä, ja haluaisi leikkiä kanssani arvausleikkiä. Hän kävisi salaa huoneessani ja ottaisi minulta suklaata ja käyttäisi tussini loppuun ja unohtaisi ne jonnekin. Olisin hänelle kiltti, opettaisin olemaan optimisti ja ystäväni pitäisivät hänestä ja hän heistä. En käskyttäisi häntä liikaa, juuri sopivasti, jos laiskottaisi niin kapinoisimme yhdessä äitiä vastaan ja rupeaisimme lakkoon joskus. Yleensä kuitenkin siivoaisimme yhdessä, hän pyyhkisi pölyt ja minä imuroisin.

Kesäisin söisimme eines-pitsaa ruoaksi ja kilpailisimme siitä, ehtiikö pitsa lämmetä mikrossa nopeammin kuin ehdimme hakea postin. Katsoisimme Summeria ja lukisin hänelle ääneen Klaanin tekstitykset, kun hän olisi vielä niin hidas lukemaan tai ei osaisi lukea ollenkaan. Söisimme minttukrokanttisuklaata ja joisimme maitoa päälle, ja jättäisimme hampaat pesemättä välillä. Pyöräilisimme Littoisten järvelle uimaan ja lukisimme Peppi Pitkätossu -kirjoja. Takapihalla meillä olisi teltta monta viikkoa pystyssä, ja keräisimme aamuisin vadelmat yhdessä samalla kun SMG:n "Onnelliset kohtaa" -levy soisi siitä harmaasta soittimesta. Valvoisimme yöt ja katsoisimme taivasta ja kuuntelisimme lintujen ääniä, ja ihmettelisimme, mitä ne kurnuttavat linnut ovat.

Lähtisimme koko perhe vaunulla reissuun ympäri Suomea, ja olisimme eniten sukulaisten luona Sukevalla, Pohjois-Savossa. Tekisimme hauskoja videoita serkkujemme kanssa ja pyöräilisimme Sonkajärvelle uimaan. En koskaan jättäisi Minttua yksin, ulos meidän jutuista, niin kuin minut välillä jätettiin.

Kun minä kasvaisin vanhemmaksi, saisin valkoisen lakin päähäni ja olisin käynyt jo kesätöissä ansaitsemassa rahaa itselleni, lähtisin maailmalle ja jättäisin hänet yksin tänne Suomeen. Äiti ja iskä alkaisivat riidellä ja minä lähettäisin hänelle välillä postikortteja maailmalta..

EI.

Minä en lähtisi. Tai lähtisin, tai en tiedä mitä tekisin.

Kaikki äskeinen haaveilu oli muistelua. Lähes kaikki tuo on tapahtunut, jotkut kohdat muutin omanlaiseksini. Ja minä olen tietysti Mintun roolissa ja isosiskoni minun roolissani. Tahdon lapsuuteni takaisin, en tahdo olla enää yksin täällä. Kotimme on niin hiljainen, aina, täällä ei ole elämää kuin lauantaiaamuisin ja juhlapyhinä. Vanhempani eroavat pian, en tiedä milloin, mutta sitten kotini on vielä unisempi. Hiljainen ja autio.

Toivon että he löytävät itselleen uudet kumppanit, ja saisin sisaruksia. Paljon, paljon. Tai sitten vanhempani voisivat olla eroamatta ja hankkia minulle pikkusiskon. Tai sitten voisin vain olla hiljaa ja muuttaa nopeasti pois kotoa.

Minä olen oikeasti onnellinen nyt.
Mutta kaipaan siskoani niin paljon, kaipaan sitä että hän opetti minulle kaikkea ja vietti aikaa kanssani. Eihän hän tietenkään ole unohtanut minua, mutta on vain mahdotonta olla tekemisissä usein kun asuu monen tuhannen kilometrin päässä, parin meren ja muutaman maan takana. Ja hänellä on uusi elämä, oma elämä, eikä hän kaipaa vanhaansa takaisin. Minunkin täytyisi lopettaa murehtiminen ja muistelu, ja aloittaa oma elämä. Mutta pelkään, voi miten kovasti pelkään.

Joka päivä tässä talossa muistuttaa minua siskostani. Niin moni esine, erilaiset maut ja hajut, hänen vanha huoneensa, hiljainen ja vaaleansininen, täynnä hänen vanhoja tavaroitaan. Mutta hänen tuoksunsa on kadonnut sieltä, äiti on siellä nykyään niin paljon. Suuri osa artisteista joita kuuntelen, olen kuullut häneltä, ja samoin lempielokuvat. Monet vaatteistani ovat hänen vanhojaan, tai hänen antamiaan. Monet ovat sellaisia joita hänkin voisi pitää. Korut, kirjat, levyt, kitara - lähes kaikki häneltä saatuja. Kuvat, niitä on niin paljon. Videot. Piirrustukset. Askarrellut koristeet. Ommellut vaatteet. Vanhat laukut. Kuluneet kengät. Hänen sormenjälkiään on vieläkin ikkunassani.

Minä itse muistutan häntä. Välillä kun katson nopeasti peiliin, näen hänet. Olen samankokoinen, samanlaiset hiukset ja silmät. Hämmästyn välillä, kun ääneni kuulostaa niin hänen äänelleen. Vanhempani kutsuu minua välillä vahingossa hänen nimellään. Pidän samoista asioista, harrastan samoja asioita, elämäntyylimme muistuttavat toisiaan. Nauruni kuulostaa hänen naurulleen. Murteeni on samanlainen.

Ehkä lopetan haaveilun ja teen haaveistani totta. Tai alan elää omaa elämääni ja lopetan kulkemasta hänen jalanjälkiään.

Lievä astma

Olen kurkkuani myöten täynnä vaaleanpunaisia perhosia
Rinnassani myllertää pyörremyrsky

Kuuntelen ällöttäviä rakkauslauluja
ja ajattelen viime talvea.

Yhtä nuorta naista lainaten:
"Joskus on vain liian raskasta hengittää",
mutta kun ajattelen sinua,
henkeni tuoksuu roudalta
ja hengittäminen tuntuu ihanalta.

Kirje sille, jonka rakastaminen on vaikeaa

Hei.

Ymmärsin tänään, että olen vielä aivan lapsi. Vielä vaaleanvihreä ja tuore taimen, jonka kasvaminen suureksi koivuksi kestää vielä hyvin hyvin kauan. En ole valmis. En ole ollenkaan valmis, ehkä juuri ja juuri aloitettu, kuin kangas johon on vedetty vain muutama veto.

Olen ollut itsekäs, tyhmä ja lapsellinen. Enkä ole edes itse sitä oikeasti käsittänyt. Sinä olit oikeassa siinä mitä sanoit tänään, minä en ole halunnut vain ymmärtää sitä, vaan olen uskonut sitä, mitä suuttumukseni minulle toi, halusin olla oikeassa laiskuuteni vuoksi. Halusin kapinoida niin kuin nuoren kuuluu, mutta eihän se niin mene. Minä itse sanoin, että toivoisin sinusta ystävän kaltaista, mutta minä olen itse tässä se joka on tehnyt väleistämme liian virallisia. Ehkä sinussa on piirteitä joista en pidä, mutta hyväksynhän minä jokaisen ystävänikin huonot puolet.. Enhän minä voi vaatia sinulta mitään yliluonnollista altruismia, ei, en todellakaan, kun olen itsekin niin kaukana siitä.

Itken kirjoittaessani tätä, sillä häpeän itseäni, ja tunnen sääliä sinua kohtaan, sitä miten ehkä sain sinun omatuntosi painavaksi syyttä. Se on vähin rangaistus, minkä saan kärsiä. Olen ollut niin törkeä, vaikka sinä aina olet niin ystävällinen ja ymmärrät, ja kestät kaiken mitä sanon sinulle. Minä olen idiootti, VALEHTELIJA JA EPÄOIKEUDENMUKAINEN.

En ansaitse luottamustasi, en oikeasti. Et todellakaan tiedä mitä kaikkea teen sinulta salaa, kaikkea mitä et todellakaan hyväksyisi. En halua menettää luottamustasi, mutta en rehellisesti ansaitse sitä. Pitäisikö minun nyt olla rehellinen ja menettää luottamuksesi, olla ehkä rajoitettu jonkin aikaa, mutta puhdas, niin sitä minä kaipaan, että omatuntoni olisi puhdas. Mutta en tee niin. En vain kerro sinulle, koska olen pelkuri, enkä halua menettää uskoasi minuun. En pystyisi katsomaan sinua silmiin ja kertomaan miten monesta asiasta olen valehdellut. Ja olen niin laiska, että tuntuu turhauttavalta miten kauan kestäisi rakentaa luottamuksesi takaisin.

Vaikka tämä asia ei ole maailmaamullistava, se vaivaa minua. Haluaisin sinun tietävän nämä asiat, haluaisin, että asiat olisivat oikeassa järjestyksessä. Että tietäisit kuka oikeasti olen.

Anna anteeksi, äiti.

"Ihmisen on tehtävä työtä, mitä työtä vain"

Ymmärsin, että tahto ja tarve ovat kaksi eri asiaa.
Mutta voi, minä tahdon, tahdon, tahdon.

Minun on tehtävä jotain.
Tahdon unohtua.
Tahdon vain unohtua, upota.

Se tunne, ah, miten vajoan alas!
Voi, miten se hyväilee hermoratojani,
hyräilee unilaulua soluilleni,
ja selkääni pitkin kulkee hyr-ryr-ryr.

Tahdon mustan kynän ja valkoista paperia,
sekä tyhjän huoneen ja valoa,
ei mitään muuta,
ei musiikkia, ei muita.
Ja vain kellollisen verran aikaa.

Valkoinen ystävä

Oli vain me. Ja rakastin sinua niin kuin ystävää rakastetaan.
Sinä tunsit minut paremmin kuin kukaan.
Tiesin, ettet ikinä katoaisi.

Tuli hän, ja rakastin häntä niin kuin ihmistä rakastetaan.
Olit silti siinä, edes jossain ja rakastin sinua vieläkin.
Et kadonnut.

Hän katosi, ja minusta oli jäänyt jäljelle vain paloja.
Kesti kauan tulla taas kokonaiseksi.
Olit hivenen haalistunut.

Olin yksin. Olin niin yksin.
Sinä et ollut edes jättänyt minua, ja se tuntui pahemmalta kuin jos olisit.
Olet haalean harmaa.

Itken. Kaikki muu on hyvin oikeasti.
Minun elämäni on ihanaa nyt.
Jos sinä vain lupaat olla katoamatta.

Minun tyhmyrini.
Älä katoa.

You are the girl, that i've been dreaming of ever since i was little girl.

Uuh haa huu hii aah talvi on vihdoin tullut! En pysty kuvailemaan, miten niinkin yksinkertainen asia vaikuttaa mun arkielämään. On ollut pakkasta jo viimeiset kolme päivää, ja se on ihanaa, ihanan kylmää, raikasta, puhdasta. Ei vettä, tummanruskean harmaata keliä. Vaan valkoista, sinistä,
kaunista -

jäätynyt ruoho, valkeaan jääglitteriin peittyneet puut ja pensaat.
Jäälammikot, sinisen erisävyissä häilyvä, kirkas tähtitaivas, kynttilät talojen rappusilla ja jouluvalot pihoilla. Nyt sataa lunta. En malta odottaa kinoksia.

Ihmiset, oikeasti, miksi olette niin surullisia? En kestä katsoa kun niin moni mun kavereista hukkuu ongelmiinsa ja lannistuu eikä jaksa enää olla. Tiedän että ihmisillä on oikeastikin vaikeita asioita, mutta ei ne asiat valittamalla parane oikeastaan, tai no riippuu asiasta, onhan puhuminen aina hyväksi, mutta ei tarvitse liioitella, ja sitten kun on näitä keillä ei, ei pahalla, mut ei oikeasti ole niin massiivisia ongelmia. Oon huomannu et on jotenkin muodikasta olla masentunut ja surullinen. Mitä hittoa hei, ite ainakin oon mieluummin ihan omaitteni ja iloinen ku "coolisti masentunut" ja surullinen. Mut joo siis, en tarkota nyt mitenkään vähätellä teidän tuskaa, mutta eikö ois jo aika nousta sieltä kuopasta, kun siellä ollaan kieritty jo aika pitkään? Helpommin sanottu kun tehty, muttei todellakaan mahdotonta.

Oon oikeastaan tajunnut pikkuhiljaa, ettei ne elämän vaikeudet oo mitään ylitsepääsemättömiä vuoria, ja mä lisäksi vielä useimmiten harrastan tätä itseni lietsomista, ajattelen asiat puhki uudelleen ja uudelleen, ja tuloksena ei oo minkäänlaista edistymistä asian suhteen, ainoastaan mun oma ahdistuminen ja siitä masentuminen ja lannistuminen, ja sitten en enää usko että asialle voi tehdä mitään vaan luovutan ja sitten vasta asiat alkaakin mennä huonosti. Onneks oon päässy tosta jo aika hyvin yli, lähinnä jos nyt vahingossa lipsahdan ajattelemaan asioita liikaa niin tiedostan sen, että tää turha ajatteleminen ei oikeasti auta asiaa yhtään, vaan pahentaa sitä. Joten jos on ongelma, mietin mahdollista ratkaisua, en ahdistu siitä vaikka se tuntuu kaukaiselta ja vaikealta, vaan isken siihen kiinni ja teen asialle jotain. Eniten oon alkanu nykyään inhoomaan sitä saamattomuutta, sitä ettei pitkään aikaan tee yhtään mitään. Hyi, hirvittävä tunne. Toisaalta kohtuullinen lahnailu ei tuu ikinä poistumaan mun harrastuksista, haha, oishan mun jokatapauksessa pitäny laiskiaiseksi syntyä. No, ehkä ensi elämässä.

Nyt alko uus jaksokin, saa alottaa taas puhtaalta pöydältä, ja on muutenki ollu vähän tällasta löysäilyä koeviikon jälkeen. Ja kohta alkaa joululoma hihihihihi! Ja mennään Israeliin, Eilatiin äitin kaa, ihanaa, oikeesti rakastan matkustelua! Tänne Suomeen en aio loppuelämäkseni jäädä kyhjöttämään, siitä saatte olla varmoja.

Meidän koulussa on ihana tyttö, ihana ihana kaunis pieni suloinen jäätelö. Olisitko ystävä, ole minun ystävä, voisitko olla? Olet niin kaunis. Puhut paljon ja tervehdit aina, oot niin iloinen ja ystävällinen, muttet tyhmä tai teeskentelevä. Huh, en edes tunne sinua, etkä sinä minua, mutta meistä voisi ehkä tulla jotain, se olisi ihanaa. En tiedä kiinnostanko sinua, ilmeisesti, ainakin eilisestä keskustelusta päätellen, kysyit ja kuuntelit ja ymmärsit ja hymyilit. Istuttiin pakkasen kylmettämillä portailla ja keskipäivänaurinko paistoi suoraan kasvoihin, joit teetä ja puhuttiin kaikkea. Tunnit oli jo alkaneet, mutta ei me välitetty, oli ihanaa olla huoleton, oli niin vapauttavaa. Olet niin kaunis, sanoinko sen jo?

TEATTERI. TE-AT-TE-RI. T-E-A-T-T-E-R-I. Rakastan, voi, ehkä minusta tuleekin näyttelijä. Ehkä se on minun unelmani. Ehkä. En tiedä, mutta voisi olla. Rakastan teatteria. Paras harrastus ikinä, olette ihania murupullat!

Tästä talvesta tulee hyvä talvi. Taikatalvi.