Kasetti pyörii soittimessa raksuttaen
kunnes se jumittui sinun kohdallesi
nauhalla edestakaisin kunnes se katkeaa
tilalle muodostuu uusi jota kela pyörittää
se on musiikkia joka ei lopu koskaan
ja nilkkasi, tanssiaskeleita ympäri tilaa
kauniin, ruusunpunaisin askelin
hymyilevin omenaposkin
soljut verkkokalvoani pitkin
enkä koskaan tahtoisi nähdä sua toisin,,,,,,,





.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

?
?
?
?
?
?
?
??????!


ei, kyllä tahtoisin jos vain osaisin,
anna anteeksi,
mutta tätä nauhaa ei voi enää kelata takaisin

Tiimalasi

Aika on spiraali ja joka kierroksen jälkeen kaikki minussa oleva on kasvanut suuremmaksi ja laajemmaksi kaikessa suhteessa. Toiveet, tietämys, unelmat, suunnitelmat, kypsyys, ihmiskuva, maailmankuva, kyvyt&taidot, ajatukset ovat suurempia vuosi vuodelta, joskus muutaman takaisin päin astutun askeleenkin jälkeen kuljen lopulta aina eteenpäin. Mutta mitä enemmän tiedän ja osaan, sitä enemmän huomaan mitä en tiedä tai osaa, ja sitä enemmän vahvistuu tunne pienuudestani ja mitättömyydestäni verrattuna muuhun maailmaan. Miten vastenmielinen on se tyhjiö sisällä, selittämätön pelko, yksin väsyneenä, olen poissaoleva pölypallero, jota kukaan ei jaksa edes pyyhkiä pois koska se on niin mitätön. Ja useimmiten kun se pölypallero lähtee liikkumaan vanhasta nurkastaan se tulee pyyhityksi uudelleen ja uudelleen, joka kerran jälkeen se kerää itsensä uudeksi kasaksi ja menee pelästyneenä takaisin nurkkaansa. Toiveikkaana se lähtee pian uudestaan mutta kerta toisensa jälkeen tullessaan poljetuksi sen voimat hiipuvat eikä se enää uskalla jaksaa. Se ei uskalla liikkua kulmastaan koska ei jaksa sitä kerätä itseään enää vaan päättää olla olemassa olematta mitään. Paikallaan. Kumpi on huonompi vaihtoehto, sitä se ei tiedä, mutta sen se tietää että jälkimmäinen on auttamatta helpompi.

!!!

entisen asukkaan paperilumihiutale
jätti siluettinsa ikkunaani
toivottavasti minunkin hiutaleeni
jättävät jäljet lasiin
ja niin seuraavat voisivat ihailla
miten hienosti ne osasin leikata
ollessani 12-vuotias.

Päiviä joina kuulen ääneni valkoisenharmaan kuplan ulkopuolelta, pääni muovikelmuun kiedottuna ja silmäni ovat jäätymässä paikoilleen, mutta vain sumun verran kylmää.

Ajatukseni unohdan ennen kuin ehdin niistä päätelmiäkään vetää.

Nautin vaihteeksi yksinolemisesta, ja ihmisistä. Minä nautin sinua vähän enemmän kuin ennen, kohtuudella, mieti; en edes ajattele ensimmäisenä rakastelemista kanssasi kun nään sinut. Nautin sinusta ihmisenä, sinun olemuksestasi ja puheistasi, nautin ystävyydestäsi. Siitä että olet ystävä. Rakas ystävä.

Pitkästä aikaa tunteeni eivät kuohu yli laineiden ja saan olla vaan olematta turhautunut hallitsemattomuuteen.

Joskus kirjoitin jonkin vihon reunaan, että ihminen on ehkä kaikkien lähimpänä totuutta silloin kun hän ei ole enää varma mistään. Täytyy myöntää että pidän siitä olotilasta nyt.

-
-
-
Petyin erääseen ihmiseen. Minä tiedän että olen roikkunut sinussa liian kauan, mutta se käsittämätöntä, aavemaista, mutta minun sisälläni on sielu joka ei osaa olla ilman sinua. Ja se ei tarkoita että haluaisin sinut takaisin vaan sitä että osoittaisit minulle ystävyyttä ja sitä että meillä ei ole enää sitä solmua välissämme. Me emme enää riitele mistään, miksi sinä kiemurtelet kuin käärme kun huomaat minun olevan läsnä? Olen niin helvetin väsynyt siihen ja sinä tiedät sen, sinä tiedät miten sinä saat minut pois tolaltani ja niin sinä teet, usein ja minä inhoan sitä ja minä rakastan sinua kovin paljon mutta en sitä miten käyttäydyt toivon ettet käyttäisi hyväksesi sitä että tunnet minut ja mihin minua sattuu ja että kohtelisit minua kuin toista elävää olentoa kohdellaan. Kiitos.
-
-
-

olen salaisuus raksahtelevien kuorien sisällä ja minä elän ja hengitän
kun saan sen kirotun kuoren rikki, kun uskallan, liidän suonet uhkuen läpi ilmamassan
pohjoisnavan kautta kaakkoon ja heitän maatuskat menemään
sen sisällä olevan sen sisällä olevan sisällä oleva on turha ja tarpeeton
minä olen minä ja minä ja minä olen ainoa minä
ja hengitän sisääni keltaisen lapsen jota keinutan

hänen nimensä on Rokosa