Lapsi etsii itseään juosten peileillä peitetyn tolpan ympärillä

Ajaton hetki, hapeton tyhjiö

Se päivä kun paperiaurinko putosi ikkunaltani alas seinän viereen, en jaksanut nostaa sitä, ei en, se oli liian mahdotonta etsiä se pölypalleroiden seasta ja liimata takaisin ikkunaan. Ihan kuin kaikki olisi kuin ennenkin. Olkoot siellä sitten. En aio vaivautua.

Sitä kun katsoo peiliin säikähtää. Kun joku tuijottaa takaisin. Kun odotin että siellä ei olisi mitään, en edes odottanut, en odottanut mitään, en tiedosta peilien heijastavan. Ja kun sieltä katsoo sininen silmäpari - se.. se puistattaa. Alkaa koskea kasvojaan ja heijastus tekee samoin. Unohdan itseni välillä, ei, en tiedosta että olen olemassa, varsinkaan ollessani yksin, en tiedä olenko kun ei kukaan sitä voi todistaa? Tiedän tekeväni mutta en tiedä kuitenkaan, puhun itselleni kuin toiselle ihmiselle ja kun tajuan että se olen minä vain siellä eikä joku vain tuttu ihminen, eikä edes ihminen vain jokin.. aineettomampi, se tavallaan järkyttää koko olemusta. Sellanen identiteettinen järkyttyminen siitä että on olemassa. Siitä että ajattelee ja on silti samalla konkreettinen, yksi pala. Katsoo itseään silmiin ja ajattelee että tuo katsoo minua silmiin ja ajattelee samaa kuin minä nyt, tuntee nyt otsan kutiavan ja tuntee jalat lattiaa vasten.

Siitä tavallaan pettyy, siitä turvallisuudesta, toisaalta se rauhoittaa. Ja sellaisina hetkinä on niin tietoinen itsestään, arvoistaan ja motiiveistaan että se sokaisee jolloin ne tuntuvat katoavan kokonaan. Sillon koukistun pöydän alle nostamaan paperiauringon ikkunaan.

joo ei ehkä joskus

toisaalta kaikki voi toimia kuitenkin niin kyllä mä kaiken voin saada hoidettua toisaalta voin luottaa siihen liikaa ja sitten olla tekemättä asialle mitään uskoen sen menevän omalla painollaan jolloin käy aivan täysin päinvastoin eli huonosti yksin tylsästi mutta onhan nyt eri tilanne kuin viimeksi niin eri olosuhteet niin ei voi käydä ja olen tehnyt asioille enemmän kuin tein sillon mutta entä jos
entä jos
entä jos

ja ei kyllä kaikki järjestyy mutta mitä jos kuitenkin sitten ehkä!.......................

Näillä aalloilla me keinuttiin

sellanen pieni ruinaava eläin sisällä
ruipelo joka kiukuttelee kuin pikkulapsi
repii tapetit irti seinistä, ihon mun lihasta
raapii kurkkua ja kuivattaa sen tyhjyyden
korpuksi ja syö sen
laittaa silmät kiinni
ettei aistisi todellisuutta niin voimakkaana
ei se anna sen lannistaa vaikka tietää
että se on siellä

kun se vaan tahtoo uskoo siihen
mitä joskus
oli ja on ja oli ollut
eikä se tee muuta kuin kierii omissa
sekalaisissa aivomehuissaan
haistelee niiden aikojen hetkiä
niinkuin greippihuulirasvaa ja lunta ja iltoja
ja erityisesti si-nu-a
tämä biisi on sille yhdelle

Oodi sarvikaverille

Pa pa pa pa pikku pikku pikku pikku hymyilitkö
hiekkaan vai itsellesi
hei sun kotis aina vierelläs seuraa
voi pieni tam tam ta ta ta ta tam tam
näytä sarves etana etana
ja mä otan sut kämmennelle
(oo rauhassa)

Päivä, jonka jälkeen hän ei tule takaisin

Ukkosta, kuurosateita, hellettä
ilma sateen jälkeen tuttu ja painava

isä vei tänään ensimmäiset tavarat
uudelle asunnolle, osti keittiöön pöydän
täällä talo on puoliksi tyhjä
siskoni huone kaikuu

aurinko paistaa paahtavasti
ja välillä sataa aivan kaatamalla
taivas on tumma ja kaikki tietävät
että se on ohimenevää

minä tiedän että isäni on siellä
asunnossa yksin, asettelee sänkyä
pian ajaa takaisin
takaisin hakemaan tavaroitaan
ja nukkumaan tänne
vielä viimeisiksi öikseen.

Mutta entä sen jälkeen?
Entä ne viikot kun katson ikkunasta ulos
ja tiedän että hän on kaukana
ja se siellä kaukana on hänen kotinsa nyt
nyt hän katsoo siellä uutisensa
syö eri pöydässä
herää erilaisiin aamuihin
pesee kätensä eri vedessä
vaihtaa lakanat uusiin sänkyihin
jos muistaa

tai kun äitini tässä talossa
itkee yksin minun tyynylleni
katsoo niitä seiniä joita vasten
me nauroimme
avaa puolityhjät lusikkalaatikot
kuuntelee naapurin töminää
kuulematta mitään muuta
kuin oman hengityksensä värähtelyn?

Kiitos vaan kysymästä,

voin jo paremmin.
Tänään isän kanssa katsoimme asuntoja
löysimme yhden varsin valloittavan
(aivan talon vieressä on yhteinen trampoliini
ystäviä ja kesäöitä varten, lupaattehan?)

aivan vieressä oli se bussien hautausmaa
muistot talvisotaepisodistamme
ja siitä harmaasta kotileikkipaikasta

Koska tällaisina hetkinä,
enkä voi painottaa tarpeeksi että MUUTENKIN,
minulle saa kernaasti soittaa
ja kysyä mitä kuuluu
kun minä niin kaipaan teitä ja ihmisiä ympärille

Stand by me

Tavallinen lauantai.
Kukaan ei vastaa puhelimeen,
jättävät tulematta.
Menen kauppaan ja
pyöräilen nopeasti kotiin.
Paras ystävä soittaa, nähdään illalla.
Pöytävalaisin pamahtaa, vaihdan
tilalle uuden hehkulampun.
Valo on erilainen.

Katson elokuvan joka kertoo
vanhoista ystävistä.
Muistan kun katsoimme sen,
vuosia sitten,
me vanhat ystävät.

Isä tulee laivalta kotiin
tulen portaita alas
ja isä makaa keskellä lattiaa
aivan ympärikännissä.
Rikkoo taulun yrittäessään
päästä ylös nukkumaan.
Minä vien vesilasin ja vadin
sängyn viereen.

Äiti soittaa isän puhelimella
"Vipelle" joka oli lähettänyt
huolestuneen viestin isälle aiemmin.
Äiti sanoo, työkaveri varmaan.

Langan toisessa päässä nainen
ei tervehdi vaan kysyy ensin
mitenvoitmissäolet
p ä ä s i t k ö k o t i i n?
Äiti kysyy, anteeksi, mikä on nimesi?
Puhelin suljetaan.
Äiti soittaa uudestaan.
Kukaan ei vastaa.

Puhutaan italiaa

Nää on nykyään sellasia tummansävysiä

sellasia likasen oransseja, sakeaa

ihanku monta litraa hikeä

ois just haihtunut ilmaan

ja niissä on aina jotain lihaksia,

verta ja luita ja puhdasta likaa

viime yönäkin leikkelin

sellasen pienen keskosen jalkaa

otin lihaksen pois ihon sisältä

ja siirsin sen jonnekin, johonkin

seinälle asetin koristeeksi

keskellä lavaa operoin

pientä ihmisruumista ja

ne tuli sinne ja hyöri ympärillä

enkä tajunnut mistään enää mitään

se on silleen tosi painostavaa

voi oikeen tuntee sen raskaan painon

yläselässä ja polvilumpioissa

ja kuinka raskasta on hengittää

sitte eksyn Kerttuliin, Hämeenkadullekin

se oli ihan erilainen

eikä se ollu ees pelottavaa tai ahdistavaa

vaan helvetin väsyttävää

olin väsynyt elämään siinä hetkessä

en edes jaksanut ajatella MITÄ NYT

vaan rysähdin varpupuskaan

enkä ajatellut mitään vaan oisin tahtonut

maatua siihen osaksi varpuja
keskiajan tummuteen ja likaan
ja sairauksiin
aamulla mä herään tyhjään taloon
ja mietin että mitä helvettiä tänki
sitte pitäs tarkottaa

Minne katosi päivät?

Voi minä en minä en minä en

tahtoisi

olla

näin

oli sen vuodenajan paino hartioiden päällä
ja selkää vasten
pitkin katuja humaliston rauhan eerikin
se oli leuto vastatuuli joka kulutti kaikki ajatukset
ja silti antoi niille tilaa lentää
enkä minä silti tahtonut kuin
cycle
cycle
cycle

pysähtyessäni jännityksen paino vastani pohjalla
sama pahoinvointi-vitun-olotila
se on ihan oikeasti niin,
että jotkut ihmissuhteet=
makeannälkä, himoitseminen, ei voi vastustaa
pakko kaikki mulle nyt heti
ja syö ja syö ja syö
ja syö päivästä toiseen ja kuudenteen
sitten ei ole kuin hetki
kun siihen vaan yksinkertaisesti
kyllästyy

ja työnnät likaiset sormesi kurkkuun
haluat sen vain ulos, eikö niin?

Rikkinäiset shampanjalasit ja mielet

Minun välinpitämättömyyteni
sinun organisoidun kaaoksesi rinnalla
sinun suunnitelmasi
vastoin minun spontaania toimintaani

yhtälö ei toteudu
aivan liian nuoria toisillemme

kun ei merellinen vettä
voi sinun sumuista krapulaasi tasoittaa
se menee yli, kuohuu ja vaahtoaa

kuten me kuohumme toistemme yli
eikä yksinkertaisesti mikään tunne
suostu tasoittumaan
laineiden läiskyessä
vasten minun sydäntäni

minä itkien

täristen
kaivaten
säälittävänä
käpristyn kasaan
syksyn lehtenä
varisen
ja tämä kevät

ei enää palaa
se on täysin auki
minut on revitty auki
ja sinä astelit ovesta ulos
lukitsit sen huonosti
ruosteisella avaimella
jonka heitit viemäriin

neljä vesilasia
muutama vesilätäkkö
valtameriä ja jokia
nämä silmät eivät jaksa enää itkeä