Kärpäsen kevätmatka Lontoossa.

Olen taas Lontoossa. Monesta syysta johtuen vihaan tata paikkaa talla hetkella. Tavallaan rakastan, tavallaan kaipaan tanne aina oltuani Turussa kauan paikallaan nahden samoja ihmisia paivasta toiseen. Mutta nyt. Vittu, vihaan olla taalla. Eika se johdu vain siita, etta mulla on flunssa, menkat, siitepolyallergia ja yskanrokko eika edes siita etta olen koko ajan vasynyt ja vahan laakehuuruissa mun allergialaakkeista. Eika edes siita, etta kerta kerran jalkeen huomaan kuinka siskoni muuttuu aina enemman suurkaupunkilaiseksi mita kauemmin han taalla asuukaan. Nyt mina en vaan kaipaa naita suuria massoja suurkaupunkilaisia joka nurkkaan, valtavia valkkyvia mainostauluja, ruuhkaa ja kiiretta joka vitun risteykseen, arkipaivaista valinpitamattomyytta ja harmautta, teennaista brittikohteliaisuutta ja ankeita hotellihuoneita.

Jos olisin erilainen ihminen, pitaisin siita etta taalla on +20 astetta lamminta, paljon ihmisia ja hirveasti shoppausmahdollisuuksia. Mutta mina en pida taalla olemisesta, tama ei ole minun kaupunkini enka halua ostaa mitaan turistikraasaa tai mitaan muutakaan. Ehka vakituisesti asuessa olisi erilaista, voisi loytaa erilaisia mielenkiintoisia paikkoja ja tutustua ihmisiin kun olisi aikaa, voisi tutkia rauhassa kaupungin salaisia nurkkia. Mutta mina olen yksi mitaton suurkaupunkilainen jonka odotetaan ilahtuvan samoista turistikohteista, samoista museoista, vaatekaupoista ja hienoista ravintoloista ja jota kukaan ei huomaan kaiken muun suuruuden joukossa. Ihmiset pysahtyvat vain ostaessaan jotain. Kaikki kavelevat niin nopeasti! Mihin heilla on kiire?

Ainoat paikat joissa oikeastaan viihdyn ovat maanalaiset. Siella on oikeita ihmisia ja siella tuoksuu ihanan oudolle. Maailmanloppufiilis. Tanaan positiivista oli Miron nayttely ja ukkoskuuro. Nautin valtavasti siita kuinka lontoolaiset kauhistuivat pienesta sateesta ja koko katukuva oli yhtakkia pienessa kaaoksessa. Hetken ajan valtava yhteisollisyyden tunne valtasi kaikki ulkona olevat ja kaikilla oli yhteinen paamaara: sateensuoja. Mina kavelin hitaasti huppu paassa ja nautin siita kuinka vesi tunki tennareistani lapi. Katselin muiden juoksua ja seisovia ihmisia kadunkulmissa.

Lievästi nöyryytetty olo. Nöyrä. Nöyryys. Nuora. Kehä sulkeutuu. Kolmesta navasta tuli kaksi. Kaksi napaa. Kaukana toisistaan ja aina yhtä lähellä.

Kuoren alla kasvukivun kivistys
silmien hapara siristys
on kivuttava meidän kivikaduil
naamalla kaunis irvistys
kaivettava itsestään sivistys
sillat, siilot, autiotalot pimeet
mun iltapäivien piristys

se on trippi itteeni.

seikkailusta rakennettu identiteetti.

talo joka ei romahda.

pimeitä nurkkia en kavahda
jokasella autiotalolla on tarina
oli seinät huterat tai vahvat.

laita päälle taskulamppu

ja sisälle uskaltaudu

pimeyteen pelotta astu.

talon tuoksulle antaudu
ovi, avaudu.

Minun nimiäni ovat

sanat joita useasti toistelen mielessäni niiden ääntämystä kaipaan suunnatonta suunnanmuutosta merkitystä ja vellovia mielikuvia, kiihottavia, niin kaikkialla

kaiken hyväksyminen on sitä kun jaksaa yrittää ja hyvää odottaa kiirettä, siis kiirettä
ilman vinhaa ilmanvirtaa korvien ja jalkojen juoksua kilpaa
istua mullan mukaan ja kuulla miten juuret toisiaan auttaa
idut taimet toivovat, vihreät versot vilpittöminä varttuvat
uskokaa, on meidän vain uskottava ja aina tilaisuuteen tulee tarttua
älä huohota huomisen huolesta, homeisesta huoneesta pois marssi
heitä korvaan takaa se narsissi ja farssistas tee tanssi
taputtaa saa tasaisella teoksella, toivo vielä
elämänkerta on eka kerta, kertoja on toisiakin siellä
saa tulla käymään meillä toistekin
tekin soitte elävää melodiaa kerran jos toisenkin

me ollaa kaikki edelleen samas jengissä

Kävelen pelkkä huppari päällä kun on nii kuuma
ihailen auringonvalosii ihmisii ja aurajoen uomaa
luokan ikkunalaudal nojaten,
oon sellanen hassu tasapainonen,
ojennan raajojani eteenpäin odotellen,
pihan lätäkkö pienempi joka päivän jälkeen,
joen jäät suli muistoks talven, pulpahti veteen
tuttujen kans seistiin jäälautal keskel aurajokee
ruotsii päin lähettii jääpalal porukal risteilee
kato, tää uus ilma saa uskomaa kaikkee
kaunista, ihmeellistä utopiaa
mut ovia on vaan oikeesti helpompi availla
kun todellisuuteensa jaksaa uskoa

Outo fillaroimishimo sateisella säällä,
vuoden ensimmäinen poljento
teatteritreenit ja itsetunnon kohotus
hassuja hengailuhetkiä kommuunilaisten kera
eksyminen ja yksinäinen dyykkaus
herääminen keskellä yötä
ystävä kertoo painajaisensa
näen unta keikasta, en osaa soittaa bassoa
seuraava aamu mieletön kevät
kirppis&falafelit&pyöräilen kotiin
fiilistelen, laitan pinaatin kasvamaan

voiko elämää enempää rakastaa?

Lempipaikka 1

Siellä taivas on kirkas, lähes läpikuultava ja kaikkialla on sinistä. Siellä on minun kaipuuni vaaleina raitoina taivaalla, tummina pilvenhattaroina horisontissa, lätäkönmuotoisissa peileissä asfaltin päällä. Pakkashöyryssä ja puuterilumessa. Se paikka on tammi-helmikuun taika. Se paikka on hänen kotinsa arkiaamuina, se paikka on hänen ikävöimisensä ja perjantaijuhlien odotus. Se paikka on hänen tarvitsemistaan, hänen hymyään ja meidän kummallista olemustamme. Meidän yhteistä oloamme. Sieluja. Se paikka on hento ja katoava, se paikka on mieleni syvä poimu, jonne kaipaukseni jäi auringon sulatettua talvitaivaan.