Taas tullu liikaa hengattuu näis välitiloissa
piikit lihoissa
puhdas tyhjyys hermostoissa
pitäis kai lopettaa tää jatkuva jahtaus
nii päättyis se paskamainen ahtaus
mulla on kädet täynnä rikkinäisiä kuoria
jotka ei voi mitenkään yhteen sopia
kuoret on aina kuoriks vaan jääny
ku en oo muutakaa elämässäni nähny
mun optimismi on lähinnä sitä
et oon oppinu kääntää selän

sisäisiltä
ongelmilta
sellaisilta
epäkohdilta
jotka ei millään pysy aloillaan
ja uusi päivä ja kierros alkaa
kun en käsitä pistosta mun rinnassa
en pysty paikallani istua
ja mist se alko, sitä en muista
enkä pyöräillessäkää pysty pidättelee itkua

ei ihme etten oo mitenkää syvällinen
ku mun sisäpuoleniki on itelleni niin mystinen
en enää tiiä mihin peilaisin itteeni
pitäiskö muka taas pyytää anteeksi
et esittäydyn väärällä nimellä
no, sit ei oo kyl helppoo kellää

mä oon kyl aika hyvä näyttelijä
vitun hyvä valehtija, väistämättä
oon kelaillu, et tekeeks sitä muutki
et valehtelee itellee, mitä ikin tapahtuuki
ne on oppinu muille näyttää kovaa
mut mä oon kai niin paskana etten vaa osaa.

Tuntuu kuin pääkoppa
ois korvakäytäviä myöten
muiden kirskuvaa huutoa
yrittää estää mun omien
ajatusten tuloa
repikää vaiks paperit hajalle ette
voi estää mun vapaata luovuutta
kynien ja kitaroiden
palava kokko keskellä kaupunkia
sais mut nauramaan
vasten teidän rumia naamoja
ku ei teillä oo vastineeks tarjota
muuta ku muovisia mainoksia

Alan vihdoin ymmärtää
millasta on ettiä tietää
kaikkien vuoristoradanvaiheiden
kauheiden, lohduttomien ajatusten
jatkuvien loputtomien ahdistusten
yökausien unettomuuden
kaiken tollasen jälkeen
luulis et se vihdoin ois jo siellä

aivojen tilalla on vaan pimeä tyhjiö
tyhjää täynnä, seinät kaikuu tyhjyyttään
laskee hiekanjyviä virheinään
eikö musta koskaan tule kokonaisuutta
tasaista hiekkavirtaa
jota vois sormien välistä valuttaa
tiimalasissa jyvät valuu vaan
ja pian se alkaa taas uudestaan
en osaa enää itelleni anteeks antaa

luin opaskirjoja ja optimistin perusaatteita
yritin nähdä kaikki hyvässä valossa
mutta silti tuntuu että silmäkulmassa
vilkkuu iso säkki puhdasta paskaa
ja sinne pitäis muka kädet työntää
aina kun se yllättää mut kulman takaa
käännän selkäni ja juoksen vaan
pois kauas jonnekin kaupungin reunaan
kunnes keuhkoni supistuvat
ja astmakohtaukset alkavat

käsitys itsestäni on niin kieroutunut
etten enää tiedä onko minut kasvatettu
alistetuksi vai narsistiksi
en näe enää motiiveja teoilleni
kumpuavatko ne itsekkyydestäni
vai puhtaasta rakkaudesta muihin

tuntuu sairaalta tehdä
itsestään tällaista syväanalyysiä
mutten voi olla miettimättä
niitä solmuja mun sisällä
kun kaikki mitä teen
saa sisimmästäni oudon vivahteen
kaikki ne salaisuudet heijastaa
jotain mun ympäröivään maailmaan
aina kun jossain taas mennään
se paskanhaju tunkee mun nenään
enkä vittu tiedä miten sen saan pois sieltä
pitääkö mun kaivaa se paska pois mun tieltä?

tuntuu ahdistavalta ajatukselta
kun en tiedä mitä löydän sen paskan alta
tiedän, että ihminen pelkää tuntematonta
mutta silti pelkään kuollakseni sitä ajatusta
miten maailmani kääntyy ympäri
kun kaikki minkä itsessäni tunsin
olikin pelkkä oma illuusioni

eikö se kuulosta vitun kierolta ajatukselta
että pitäisi tietoisesti koko itsetunto paskoa
entä jos joku meniki väärin, en löydä vastauksia
ehkä kaikki olikin vain huijausta
eikä kukaan mua enää vedestä nosta?

Olen tässä lähiaikoina miettinyt aika paljon sitä miten ihminen kasvaa. Olen kovasti yrittänyt kasvaa aina, etsiä asioita joissa voisin mennä itseeni, yritän korjata itsestäni hyvää ihmistä ja täyttää kaikki harmaat kohdat kuin sudokussa, ruutu ruudulta, numero numerolta. Yritän rikkoa rajojani joka päivä jollain tavalla, tehdä joka päivä jotain erilaista ja puhua paljon totta, kehittyä ja yrittää oppia kaikesta. Imeä tyhjiin koko ympäröivän maailmani. Mutta aloin kyseenalaistaa sitä kun huomasin, että kypsyyteni menee jonkinlaisissa aalloissa, samassa linjassa mielialojeni kanssa. Jos lukee esim. tekstejäni voi helposti huomata miten noin kahden viikon - kuukauden manian ja onnellisuuden jälkeen tulee henkinen romahdus ja ahdistus, sen jälkeen ehkä viikon parin jälkeen löydän vastaukset kaikkiin ongelmiini ja tunnen uudestisyntyväni, olen iloinen ja pyörä jatkaa pyörimistään. Pitäisikö minun vain yrittää lopettaa kasvaminen ja olla? Entä jos etsivä ei löydäkään?

siipien suhinaa
veren pumppausta
et sinä minua koskaan täyttänyt
, nikotiini ehkä,
jätit
suoneni tyhjiksi

mutta

minä tiedän
että sinä olet
hyvä ihminen
ja niin sinä
lennät pois