Aakkoseni

N kaipaukselle
L luottavaisuudelle
M anteeksipyynnölle
K seikkailumielelle
A yhteisymmärrykselle
V tukemiselle
J uudelleentutustumiselle
S ihailulle

ja R pelkälle hämmennykselle.

Ananananananananas

Lenkkivaatteet pölyttyy nurkassa
ja koulukirjat huutaa HA HA HA

minä menenkin tästä juhlimaan!

Ja wau minä ymmärsin eilen niin mahtavan asian!
Se on kyllä aika hassua, mutta
minä olen aina vain minä.
Ja se on kaikki mitä minulla on, sen ymmärsin.
Enpä kai muuta tarvitse!

Ihanaa mahtavaa hauskaa nauruista tai
rauhallista mukavaa onnellista viikonloppua kaikki!

Ihan oikeasti olen vähän pahoillani, Habakuk

Minun on jotenkin vaikea suhtautua tähän päivään
ja mun mielentilaan

koska se ei ole ollenkaan huono
ja toisaalta pari hämmentävää juttua painaa!

Täytyy kyllä nyt vielä ääneen ihmetellä, että
mikä piru joitain ihmisiä vaivaa?
On nimittäin eräitä itsekeskeisen epävarman sympaattisesti säälittävän kyynisiä
ihmisiä, jotka eivät näytä omaavan minkäänlaisia sosiaalisia taitoja. Ei sillä,
jokainen tavallaan, mutta oikeesti surettaa sellasten ihmisten puolesta
joilla ei ole mitään ihmistuntemusta tai kykyä nauraa välillä itselleenkin.
Nyt hengitän sisään ja ulos ja yritän vain puhaltaa inhottavat ihmiset mielestäni.

Viikonloppu oli varsin kiva. Ja tämä päivä myös loppujen lopuksi.
Tekisi vaan mieli pukeutua vain keltaiseen ja oranssiin ja huutaa
ELÄMÄ ON IHANAA
tekisi mieleni maalata, aurinko saa luovuuden virtaamaan
ja tekee mieli nähdä kaikki ystävät
ja tunnustaa miten valtavan onnelliseksi
te minut teette

Siskoni tapasi kerran Ismo Alangon, joka paljastuikin Ilkka Alangoksi...

On jotenkin hämmentävää elämää
Olin eilen pupun kanssa katsomassa teatteriesitystä Terveisin silmälläpitäjät, se oli aika todella hulvaton, se oli semmoinen mikä alkoi ja loppui ja siinä välissä oli kaikkea. Eikun, kutsutaanko sitä teatteriksi? No joo, sai kyllä nauraa vedet silmissä, etenkin kun vieressäni istui sympaattinen maiharijalkainen kakskymppinen nainen, joka nauroi taukoamatta äärimmäisen tarttuvalla naurulla. Siis aivan armoton räkätys, se on jotain mistä oikeasti pidän.

Ja miksi musta tuntuu että nään Ismo Alangon näköisiä ihmisiä ihan joka paikassa? Sielläkin. Tuijotin vaan sitä miestä ja se oli niin sen näköinen. Ja sitten alkoi soida uusi levy päässä ja hymyilin. Ja pari replaakin ehti mennä ohi. Ehkä se oli Ismon veli.
(ps. Ismo on jotain uskomatonta, viiskymppinen mies ja aina vaan karismaattisempi)

Mutta täten julistan opiskeluviikonlopun alkaneeksi! Oon ollut koko jakson ajan täysin kujalla, tää jakso hujahti vaan ohi, joten nyt on muutoksen aika. Katsokaas näin ostetaan itselle puhdas omatunto ja poistetaan aikaansaamattomuuden tunne. Ei mulla muutakaan tekemistä olisi kun kaikki (no suuri osa) kavereistani on apparikoulutuksissa. Ja minähän en päässyt sinne äitini ehkä idioottisimman argumentin vuoksi "Ei sulla ole aikaa" hmm, kiitos äiti että huolehdit, hyvä että edes sinä tiedät ettei minulla ole aikaa. (toisaalta mun kesä on täysin täyteenbuukattu, että sinänsä olen ihan tyytyväinen, mutta toisaalta ei se vielä silloin ollut kun oli ilmottautumiset. Mutta ehkä joku toinen kaunis kesä sitten)

HGhaaaa mitä mä teen elämälläni
ei ihan totta.
Hei musta on tyhmää kun sanotaan että "nuoruus on ihmisen parasta aikaa" Mitä persettä?!?! Okei, nuorena on hauskaa kun kaikki on uutta ja siistiä ymymym mutta oikeesti täytyy olla aika masentunut jos ei saa elämästään mitään irti ilman sellasta nimenomaista juhlimista ja ryyppäämistä. Mä ainakin aion pitää niin hauskaa eläkkeellä että lopulta kuolen nauruun, oon niin ryyppyinen ettei musta erota missä menee pää ja missä loppuvartalo. Ja nauru on sellasta vanhan astmaatikon räkätystä.
Enkä hanki mitään ahdistavaa toimistotyötä itselleni kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Enkä ole liian suunnitelmallinen. Enkä ahdistu siitä mitä muilla on ja miten yleensä ja keskimääräisesti asiat on milloinkin. Kalenterit ja kellot saavat luvan jäädä taka-alalle, ehkä tarvittaessa voi vilkaista, muttei muuten.

Ja sanoisin, että elämä on ihmisen parasta aikaa.


(kuvassa ja minun ja Säden jalat, koulunpenkki [huom. lesbolove] sekä valokuvaustunnin toilailut, jotka eivät kylläkään näy kuvassa)

Nyt on muutoksen aika! Vai onko?

Rakkaat lukijat,

minun blogini on ollut pelkkää kirjainsotkua, epämääräisiä tekstejä,
runoja, yksitoikkoisia tekstejä arjesta, pieniä ajatuksen pätkiä
ja vaikka mitä muuta. En ole oikein ikinä hallinnut kokonaisuuksia,
osaan vaan erillisiä osia muttenkoskaan johdonmukaisesti yhdistää
tätä kaikkea.

Tämähän on kuitenkin minun blogini, minun oma henkilökohtainen
päiväkirjani ja saan kirjoitella mitä itse haluan. Mutta jotenkin,
voisin kirjoitella vähän kaikesta ja en silti kuitenkaan keksi
mistä kirjoittaisin, haluaisin kuulla minkälaiset tekstit ovat
olleet mukavia lukea ja mitkä taas eivät.

Joten tahtoisin toiveita ja palautetta ym. Ehkä monipuolisempaa
tai enemmän kuvia? En viitsi kirjoittaa mitään arkisia tekemisiä
jos ei ne ketään oikeasti kiinnosta ja niin edelleen.
Ja ehkä tahtoisinkin kokeilla jotain aivan uutta!

Eli nyt on sinun vuorosi vaikuttaa! Pyrin toteuttamaan toivotuimman
jos mielialani vaan sallii, saatan laittaa tohon gallupiin jotain
mitä en kyllä varmana toteuta mutta katotaan mitä tulee :------D

Kiitti muustakin palautteesta jo etukäteen, niitä voi laittaa
sähköpostiini, joka on ovikello@luukku.com :----)

Ei kuumetta enää, vain flunssa ja yskä

Tänään on sellainen päivä että osaan hymyillä seesteisesti niin kuin kotiäiti, hetken ilman huolia, tai ehkä huolet tiedostaen mutta niistä välittämättä. Tänään minä hoidan itseäni, olen sairas, teen itselleni keittoa, teetä ja laitan kaulahuivin kaulaan, soitan lääkärille ja luen kirjoja. Ja paistan lettuja.

Tuntuu että kotini, reunimmainen talo rivissä F niin kuin faarao, tuntee minut paremmin kuin minä itseni. Olen asunut täällä aina, enkä ole koskaan pelännyt. Jokaiseen esineeseen ja huoneeseen on liitetty muisto ja se on täynnä turvaa. Jos mörkö tulisi tänne, menisin siivouskomeroon eikä se avaisi ovea mörölle, se antaisi minulle spagettia ja nukahtaisin sen lämpöön, tyhjien viinipullojen, kauppakassien rikkaharjan viereen. Niin kuin lapsena.

Pienenä koti oli valtavan suuri, sen tunteminen olisi seikkailu. Ja seikkailuni loppuu pian, ei ehkä vielä vuosiin tai sitten jo ensi kesänä. En tiedä, mutta minä tunnen tämän kodin. Tiedän kuinka monta porrasta on yhteensä, sisä- ja ulkoraput mukaan lukien ja ilman, tiedän mikä porras narahtaa, ja missä kohtaa lattiaa on äitin steppikenkien jäljet. Tiedän mihin kellonaikaan yöllä pienempi jääkaappi kolisi ennen kuin ostimme uuden ja minne hämähäkit yleensä tekevät pesiään. Osaan sulkea ovet ja kävellä oikeaan paikkaan ääneti ilman vähäistäkään valoa. Aivan niin kuin moni muukin varmasti kotonaan osaa.

Tavallaan odotan hirveästi että pääsen pois kotoa, mutta tietysti se johtuu vanhemmistani, eikä tästä kodista. Emme vain enää pääse siihen yhteisymmärrykseen, aivan kuin he eivät edes yrittäisi ymmärtää? Minua syyllistetään turhaan, arviointikykyni vääristyy ja poden huonoa omaatuntoa ja kirjoitan siitä kuinka olen käyttäytynyt tyhmästi. Mutta riitaan tarvitaan aina kaksi, ja muutos pitäisi koskea yhtä paljon heitä kuin minuakin. Heillä on huono asenne minuun ja varsinkin toisiinsa, eivätkä hekään mitään ylisiistejä ole. No, minun täytyisi ehkä olla ahkerampi, ilmoitella itsestäni enemmän, olla säästäväisempi ja ystävällisempi, avoimempi ja oma-alotteisempi. Mutta niitä kertoja että tahallani olisin ollut inhottava, kiukutteleva teini-ikäinen, on todella vähän. Suuhuni laitetaan sanoja ja päähäni ajatuksia, jotka eivät ole minun. Rakkaat vanhemmat, mikään ei olisi näin vaikeaa jos nyt selvittäisitte välinne ja/tai eroaisitte. Miksi kestää niin kauan?

Minulla tulee ikävä tätä kotia. Viime kesänä kun sain tietää, että vanhempani eroavat kesän aikana (tai niin silloin luulin), itkin ensin sitä miten ikävöisin tätä taloa, pihaa, kaikkia ystäviä tässä ympärillä ja pihapiiriä. Enkä itse eroamisasiaa. Oli kesäloman ensimmäinen tiistai, ja minä itkin koko loppuviikon kotona. Ja koko kesäni oli surullinen. Kaikki muut olivat poissa, minä yksin enkä ehkä muuta kaivannutkaan, aikaa itseni ja kotini kanssa. Muuttamisessa ei muuten olisi ollut mitään vikaa, mutta kun se oli tapahtumassa väkisin. Kun joskus muutan pois, se on aivan eri asia, ole päättänyt asian itse ja valmistautunut siihen.

Äiti halusi muuttaa Raisioon, minä en. "Heinäkuuhun mennessä", äiti sanoi isälle, "sulla on oltava kamat pakattuna ja oot poissa mun silmistä". Eikä mitään ole tapahtunut vieläkään. Äiti sanoi, että kahteenkymmeneen vuoteen kukaan ei ole tehnyt asialle mitään, ja nyt hän ottaa ohjat käsiinsä. Mille asialle? Siskoni on 22-vuotias, joten hän ei ole rakastanut isääni siitä lähtien kun siskoni syntyi? Yhtäkkiä vaan rakkaus loppui enkä ikinä nähnyt vanhempieni hellivän toisiaan, ihmettelin miksi Mariannan vanhemmat pussailee, mutteivät minun. Ainoastaan kuulin voihkinnan muutaman kerran seinän toiselta puolelta, ja se siitä.
Mutta päästikö äiti ohjaksista irti, vai eikö hän pystynytkään hallitsemaan kaikkea mitä tahtoi?

Minun on hankittava töitä.

aivolakko, ja minä olen onnellinen

Tänään ymmärsin erään äärimmäisen tärkeän asian.
Sen jälkeen tunsin, että kaikki on helpompaa.
Se tapahtui niin äkkiä.
Oli pelkkä yksinäinen hetki bussipysäkillä.
Ja yhtäkkiä kaikki vain napsahti paikalleen.
Hymyilin, nostin pääni ylös ja tunsin jotain aivan uutta.
Ajattelin ettei mikään tule enää olemaan vaikeaa.

En vain enää muista mikä se asia oli.

päässäni valkoinen aukko

täällä kaukana jossain, minulla onkin tunne!
miten se voi tuntua niin hyvältä?

vaikka tiedän että tämä maailma on niin suuri
ja minä täällä, pienessä huoneessani
pienessä ruskeassa talossa
pienessä loskaisessa kaupungissa
pienessä maassa (jossa on oikeita ihmisiä jos osaa etsiä)

minun oma maailmani on suuri, aivan valtava
enkä oikein osaa käsittää vieläkään
miten kaikella on merkitystä,
miksei olisi?

minusta koko ei merkitse mitään,
vain tunne