Kaupungin salaisilla paikoilla, viemäreissä ja talojen katoilla, roihuu taas tulipalo. Ajoittain se tunkeutuu liekkeinensä koko ilma-alaan eikä anna tilaa hengittää. Mutta ennen kaikkea, se lämmittää, niin kovasti että ihoni menee kananlihalle.

Mutta kun en näe sitä enää, se ei lämmitä. Se tuntuu kaukaiselta. Lähestyessäni sitä se roihahtaa uusiin liekkeihin ja tuli tuntuu melkein sietämättömän kuumalta ja käsinkosketeltavalta.

Eräänä keväänä se sammui. Minä en sitä tulipaloa sammuttanut, en. Itse olen aina uskonut, että se tukahtui omaan ahneuteensa.

Pari viikkoa sitten näin
satunnaisen lasin takana
lämmön
(tunsin)

Puhutaan italiaa

Nää on nykyään sellasia tummansävysiä

sellasia likasen oransseja, sakeaa

ihanku monta litraa hikeä

ois just haihtunut ilmaan

ja niissä on aina jotain lihaksia,

verta ja luita ja puhdasta likaa

viime yönäkin leikkelin

sellasen pienen keskosen jalkaa

otin lihaksen pois ihon sisältä

ja siirsin sen jonnekin, johonkin

seinälle asetin koristeeksi

keskellä lavaa operoin

pientä ihmisruumista ja

ne tuli sinne ja hyöri ympärillä

enkä tajunnut mistään enää mitään

se on silleen tosi painostavaa

voi oikeen tuntee sen raskaan painon

yläselässä ja polvilumpioissa

ja kuinka raskasta on hengittää

sitte eksyn Kerttuliin, Hämeenkadullekin

se oli ihan erilainen

eikä se ollu ees pelottavaa tai ahdistavaa

vaan helvetin väsyttävää

olin väsynyt elämään siinä hetkessä

en edes jaksanut ajatella MITÄ NYT

vaan rysähdin varpupuskaan

enkä ajatellut mitään vaan oisin tahtonut

maatua siihen osaksi varpuja
keskiajan tummuteen ja likaan
ja sairauksiin
aamulla mä herään tyhjään taloon
ja mietin että mitä helvettiä tänki
sitte pitäs tarkottaa