aika vähä ihmisii jotka mulle jotain opettanu
tai monia jotka mua on läksyttäny, tylyttäny
ja auktoriteetin asemansa väkisin säilyttäny
mut jotain on, ainakin yksi
jolta olen jotain oppinut

jotain

oikeaa

jotain mikä ei katoa unen myötä
jotain mitä ei voi kokeella testata
jotain mikä oikeasti auttaa jatkossa
elämässä, onnessa, tuskassa

mulle tämä on ihan helvetin tärkeää
ei ehkä muille, mutta mulle se tekee järkeä
en ehkä vielä osaa käytännössä
mut kyllä vielä, siihen aion uskoa
kyllä mä vielä kasvan aikuiseksi
mutta vain vähän
ja jätän sen suuren palan
minkä jätän lapsen tasolle

sillä tässä maailmassa
aikuisuus
tarkoittaa jotain aivan muuta
mitä sen kuuluisi tarkoittaa

Kangassiteet saavat nyt joustaa

Kun minä vaan olen sellainen että rakennan ja tuhoan, turha siihen on itseään hajottaa kun sille ei voi mitään. Minun luonteeni on ailahtelevainen. En minä tahdo puolustella itseäni eikä se oikeuta minua mihinkään. Mutta loppujen lopuksi - mitä on oikeus?

Tajusin että minun on vain elettävä jokainen päivä itsenäni tai muuten, aivan sama. En enää loju jos se ei merkitse, en enää jää tuijottamaan seinää valkoisina päivinä, en pyörittele tyhmiä asioita tyhmässä päässäni enkä jää lyömään sitä päätä seinään. Hajotan vaikka kaiken muun ympäriltäni ettei tarvitsisi hajottaa itseäni enää.

Tiedän, että tulee vielä päiviä kun joku depis iskee. Mutta sitten iskee, mitä muuta silloin voi tehdä kuin kestää? Uskon luonteenlujuuteen. Lopuksi, itsensä siteeraus on aina hauskaa, joten:

"Mun elämästä tulee vaan niin paras"

Koska minä otan minkä haluan.