¿Cachai?

Tänään satoi kaatamalla vettä ja aurinko paistoi.
Katsoin tunnilla sinuun ja verhojen välistä tuli sumua poskellesi
ja osittain lattianrajaa pitkin seinälle
el pared
se sai minut muistamaan jotain mitä en ymmärtänyt
tai ehkä ymmärtämään sen mitä en muistanut
Sinä muistutat minua syksystä.
Ja koska minä pidän syksystä
minä odotan aamuisin sitä kun kerrot tarinoita
merten takaa
ja sitä että saan tuntea sellaista
salaperäistä
sisaruutta

Don't you want to share the guilt?

Hmm, miten nämä päivät vaan vierähtää?
Se on minulle ollut aika tuntematonta, että olisin niin suosittu, ettei olisi aikaa tehdä mitään omaa.
Välillä tuntuu siltä. Mutta yleensä tajuan, että se olen vain minä itse, joka aikaani tuhlaa. Olen vitun saamaton, aina, olen aina ollut ja tulen aina olemaan, ja se on harvinaisen vituttavaa. Vai olenko? Olenko vain liian vaativa.. En osaa sanoa, se on äärimmäisen vaikeaa, toivoisin joskus saavani puolueettoman tuomarin, joka kertoisi missä oikeasti teen väärin ja missä olen vain vainoharhainen ja lietsonut päätäni ajatuksillani. Ehkä ne on niitä ystäviä.

No, viime maanantaista ei ole tapahtunut mitään äärimmäisen merkittävää, paitsi no, se koeviikko, mistä en jaksa mainita muuta kuin että Espanja - meni hyvin, Bilsa - meni vituiksi, Englanti - meni hyvin.
Kyllästyttää kun kaikki puhuu koeviikosta koko ajan ja kaikilla on koeviikko ja ongelmia ja ei jaksa lukee ja valivalivali. No niin, ei sitten tehdä tästäkään asiasta ongelmaa, kyllä se koeviikko ja siitä valittaminen ja valituksesta valittaminen vituttaa ketä tahansa.

Eilen olin Viltsin ja Millan kanssa, voi rakkaat, olette ihania. Miksi nään teitä niin vähän? No oikeastaan en, olen vain ahne heidän suhteen ja haluaisin olla heidän kanssaan enemmän ja enemmän ja enemmän. Tuntuu, etten voisi koskaan kyllästyä muunmuassa näihin kahteen. Juotiin teetä ja kuunneltiin Jason Mrazia Viltsin ihanassa siniovisessa-puutalossa. Se on yksi kauneimmista taloista ikinä. Mietittiin Viltsille uusia vaateyhdistelmiä ja ratkaisuja Viltsin vaateongelmaan, jota ei ole olemassakaan melkein, sillä Viltsillä on upeita vaatteita. Voi meijän hillopullaa, se huolehtii liikaa. Syötiin, juteltiin, naurettiin, juteltiin, juotiin teetä, naurettiin Milla Paloniemen EVO-kirjalle ja silitin Jussin -Viltsin musupusu pikkuveljen- päätä.
Lähdettiin sitten jossain vaiheessa Turun kirkkonuorten iltaan, jännitti ehkä hivenen mennä sinne kirkkoonkuulumattomana, vaikka ennakkoluuloton olenkin enkä nyt ajatellut että minua yritettiin käännyttää tai mitään hah, mutta hauskaa oli vaikken oikeastaan tutustunutkaan paljoa niihin ihmisiin siellä.. Mutta tehtiin Millan kanssa äärettömän hauskoja joulukortteja vanhuksille ja nauroin mahani kipeäksi ja leikittiin mustekaloja hämärästi valaistussa salissa.

Olen ehkä vähän itsekäs sanoessani tämän, mutta tunnen kyllä usein heidän seurassaan olevani vähän ulkona. Monesti tuntuu etten ole siellä missä muut, että olen missannut kaiken hauskan. Ja se on todella inhottava tunne, alkaa melkein itkettää kateudesta, ja siitä tunteesta ettei ole niin tärkeä niille kuin ne ovat minulle. Vaikka ehkä olenkin, en vain välillä pysty uskomaan sitä, en haluaisi että minulle tarvitsee todistaa ystävyyttään mitenkään, mutta en vaan voi mitään sille tunteelle, alemmuuskompleksille. Anteeksi ihanat, ette ole huonoja ystäviä, olen vain vähän eksynyt.

Nyt on sellainen olo, että haluaisin olla Nikin kanssa. Haluaisin lukea Nikin kanssa ja haluaisin, että Niki opettaisi minulle fysiikkaa. Nikin kanssa en ikinä tunne olevani ulkopuolinen. En ikinä, en ikinä niin paljon että tulisin vaan kateelliseksi, mutten kuitenkaan niin vähän ettei Nikillä olisi mielenkiitoista, jännittävää, omaa elämään, ja se on ihanaa. On ihanaa olla osa Nikin mielenkiintoista elämää. Haluan leipoa Nikin kanssa sen mustikkapiirakan, haluan juosta metsään Nikin kanssa ja istua kuusen alla kun alkaa sataa. Tahtoisin mennä taas katsomaan tähtiä, tällä kertaa meidän lähelle, ja niin ettei ole pilvistä. Talvella. Voi, miksei voi tulla jo pakkasta. Haluaisin katsoa elokuvia illalla ja nauraa hampurilaistytölle.

Mutta en usko, että Nikillä on aikaa. Ehkä soitan sille tänään kuitenkin.

Nyt: Fysiikka ja kuvistyöt.

Life without a friend is like a winter without snow

Niin, on taas maanantai, lomautukset, haha, ja minä muka luen kokeisiin. No kyllä luin, vähän, ja eilenkin, mutten todellakaan niin paljon kuin oli aikoimus. Ja taas olen jumissa koneella. Hyi, miten inhottaa tällainen "riippuvuus" jostain sähköllä toimivasta metalli- ja muovikasasta.

Meillä oli kuitenkin tanssitunti tänään, kun ei se tanssiopettaja oo varsinainen opettajakaan. Oli mukavaa, sain hyvää palautetta ja kaikkea. Menin kotiin, tein koulujuttuja, nukuin, tein koulujuttuja, söin ja sain huudot iskältä. Taas. Ei me mitään muuta puhutakaan, joskus se saattaa huomauttaa siitä miten oon lihonu tai siitä ku en käy enää lenkillä. En varmaan käykään ku on saatanalliset paineet.

Teen kaiken niin väärin, oon niin vääränlainen sen silmissä: "Miks et voi olla normaali?", se kerran sanoi mulle. Ja mä naurahdin ja esitin huvittunutta. Mutta sen jälkeen lähdin pois keittiöstä ja menin saunaan ja oksensin ja tajusin miten tyhjä meidän suhde on. Ei sitä melkein ole olemassakaan. Millon mulla on liian iso puhelinlasku, (esim. jopa neljä euroa yli 20€ mikä kuuluis olla), joskus en ole imuroinut tarpeeksi hyvin, joskus unohdan hoitaa astiksen ja joskus olen unohtanut laittaa kengät telineeseen. Ja olen siis huono lapsi. Mä niin toivoisin, että se kysyis multa: "Mitä kuuluu, miten koulussa menee, ootko vielä kaveri sen ja sen kanssa?" tms. Ei se kysy. Hyvä kun sanoo moi kun tulee kotiin. Eikä kiitä mua. Eikä lyö. Eikä mitään. Haukkuu tai huutaa tai ei sano mitään.

Ihan kuin se yksi ystävä, niin, hmm, minne menit? En tiedä. Olet niin lähellä muttet silti ollenkaan. Oltiin ennen ihan yksikkö, sellanessa symbioosissa, kaikki oli niin päivänselvää, eikä mitään ongelmia ollutkaan. Ennen ku sinusta tuli tuo pinnallinen ihminen. En edes muista, koska lopetit mun kanssa liikkumisen. Vaihdetaanhan me pari sanaa, joo, mutta se on ihan eri asia. Mä aina lähden pois sun luota, koska en kestä sun juttuja enää. Tai ehkä sun juttuja kestäisin, mutten sun kavereiden. Mun tuttujen. Niiden, no ne on mitä ne on, kyllä niiden kanssa on mutta lähinnä sellasella aivot narikkaan -tyylillä. No kuitenkin, välillä mietin oikeesti että mitä ihmettä sun päässäs liikkuu. Liikkuuko muuta ku paino ja miehet ja ulkonäkö ja ihihih vaatteet ihkujes. Voisin rehellisesti sanoa, etten tunne sinua oikein enää. Haluaisin, mutta en. Samalla haluaisin, että kaikki ois niin kuin ennen, ja samalla en ikinä haluaisi olla sun kanssa missään väleissä. Tai ehkä väleissä, mutten olla muuten.

Tässä nyt haukun sua koko ajan, mutta oikeasti, ihan oikeasti, etkö sä huomaa miten mä anon hyväksyntää katseellani? Etkö sä nää miten mä tuun surulliseksi kun et huomaa mua? Et tietenkään, ethän sä edes kato mua päin enää. Naurat ja menet ja olet ihan joku muu. Ehkä eniten inhoan sitä, miten et huomioi mua enää. Et oo vihanen, et lyö, ihan kuin iskä. Oot vaan passiivisen kuollut mua kohtaan ja oot kuin mua ei olis olemassakaan. Tänäänkin, kaikki muut, sekin, se ihminen joka ei olisi minulle edes muuten niin tärkeä, tuli kysymään, kun loukkasin, että "Hei ootko kunnossa?". Sä et tullut. Et edes kattonut mua päin, jatkoit vaan. Itkin oikeesti sitä kun et välitä. En pystynyt lopettamaan, ei mua oikeesti edes sattunut, en mä itkenyt fyysisestä kivusta vaan henkisestä. Mä odotan sitä päivää kun saan kertoa tän kaiken sulle. En silti tiedä pystynkö.

Oikeasti ei meidän suhde häiritse mua liikaa, mutta aina yhdenkin ystävän menettäminen on liikaa. Tietenkin on. Ei mitään oo vielä menetetty, mutta ei sitä koskaan tiedä milloin se on. En vaan tahdo, että tämä jää tällaiseksi. Älä unohda minua...

Mulla on oikeastaan mennyt ihan hyvin, koulua, protuilua, teatteria, kitaraa, ystäviä, kirjoja. Pientä stressiä, mikä on itseasiassa ihan hyväksikin, ja MOTIVOI (juujuu, ja nytkin luen) no ei, otetaa rennosti, kokeet on kokeita eikä maailmanloppuja. Seuraava projekti mihin sitten ryhdyn on JOULULAHJAT! Ihanaa, rakastan joulua, rupeen väsäämään kaikkea käsillä ja ah! Jos jaksan, jos saan aikaiseksi. Tulisipa vaan lunta, ei ole talvea ilman lunta.

Sitten: espanjaa, bilsaa, englantia, fysiikkaa.

Ei ressii, aina alkaa uusi jakso.