Alan vihdoin ymmärtää
millasta on ettiä tietää
kaikkien vuoristoradanvaiheiden
kauheiden, lohduttomien ajatusten
jatkuvien loputtomien ahdistusten
yökausien unettomuuden
kaiken tollasen jälkeen
luulis et se vihdoin ois jo siellä

aivojen tilalla on vaan pimeä tyhjiö
tyhjää täynnä, seinät kaikuu tyhjyyttään
laskee hiekanjyviä virheinään
eikö musta koskaan tule kokonaisuutta
tasaista hiekkavirtaa
jota vois sormien välistä valuttaa
tiimalasissa jyvät valuu vaan
ja pian se alkaa taas uudestaan
en osaa enää itelleni anteeks antaa

luin opaskirjoja ja optimistin perusaatteita
yritin nähdä kaikki hyvässä valossa
mutta silti tuntuu että silmäkulmassa
vilkkuu iso säkki puhdasta paskaa
ja sinne pitäis muka kädet työntää
aina kun se yllättää mut kulman takaa
käännän selkäni ja juoksen vaan
pois kauas jonnekin kaupungin reunaan
kunnes keuhkoni supistuvat
ja astmakohtaukset alkavat

käsitys itsestäni on niin kieroutunut
etten enää tiedä onko minut kasvatettu
alistetuksi vai narsistiksi
en näe enää motiiveja teoilleni
kumpuavatko ne itsekkyydestäni
vai puhtaasta rakkaudesta muihin

tuntuu sairaalta tehdä
itsestään tällaista syväanalyysiä
mutten voi olla miettimättä
niitä solmuja mun sisällä
kun kaikki mitä teen
saa sisimmästäni oudon vivahteen
kaikki ne salaisuudet heijastaa
jotain mun ympäröivään maailmaan
aina kun jossain taas mennään
se paskanhaju tunkee mun nenään
enkä vittu tiedä miten sen saan pois sieltä
pitääkö mun kaivaa se paska pois mun tieltä?

tuntuu ahdistavalta ajatukselta
kun en tiedä mitä löydän sen paskan alta
tiedän, että ihminen pelkää tuntematonta
mutta silti pelkään kuollakseni sitä ajatusta
miten maailmani kääntyy ympäri
kun kaikki minkä itsessäni tunsin
olikin pelkkä oma illuusioni

eikö se kuulosta vitun kierolta ajatukselta
että pitäisi tietoisesti koko itsetunto paskoa
entä jos joku meniki väärin, en löydä vastauksia
ehkä kaikki olikin vain huijausta
eikä kukaan mua enää vedestä nosta?

Olen tässä lähiaikoina miettinyt aika paljon sitä miten ihminen kasvaa. Olen kovasti yrittänyt kasvaa aina, etsiä asioita joissa voisin mennä itseeni, yritän korjata itsestäni hyvää ihmistä ja täyttää kaikki harmaat kohdat kuin sudokussa, ruutu ruudulta, numero numerolta. Yritän rikkoa rajojani joka päivä jollain tavalla, tehdä joka päivä jotain erilaista ja puhua paljon totta, kehittyä ja yrittää oppia kaikesta. Imeä tyhjiin koko ympäröivän maailmani. Mutta aloin kyseenalaistaa sitä kun huomasin, että kypsyyteni menee jonkinlaisissa aalloissa, samassa linjassa mielialojeni kanssa. Jos lukee esim. tekstejäni voi helposti huomata miten noin kahden viikon - kuukauden manian ja onnellisuuden jälkeen tulee henkinen romahdus ja ahdistus, sen jälkeen ehkä viikon parin jälkeen löydän vastaukset kaikkiin ongelmiini ja tunnen uudestisyntyväni, olen iloinen ja pyörä jatkaa pyörimistään. Pitäisikö minun vain yrittää lopettaa kasvaminen ja olla? Entä jos etsivä ei löydäkään?

siipien suhinaa
veren pumppausta
et sinä minua koskaan täyttänyt
, nikotiini ehkä,
jätit
suoneni tyhjiksi

mutta

minä tiedän
että sinä olet
hyvä ihminen
ja niin sinä
lennät pois

jokainen on maailma

kaikkialla on niin samanlaista
tiet muistuttavat toisiaan
talot ovat samanmuotoisia
viemärit kohisevat samalla tavalla
krapula tuntuu kuten aina

silloin tulevat kasvot
jotka puhuvat eri kieliä
muotoutuvat omalaatuisiksi
hymyillessään ja huutaessaan
eikä kaikki maailman aika riitä
matkustamaan kaikkialle

tuntuu aivan
kuin keskustelu jäisi kesken
kun seuraava alkaa
toisesta maailmasta

Olen taalla jossain puolassa ja viikko on tuntunut pitkalta, unet ja henki raskaalta mutta askel kepealta, varsinkin kun ei ole kaksoispisteita kirjainten paalla olen kirjoittanut paljon ja hartaasti, ajatellut syvaan ja tuottavasti, kavellyt, juossut, puhunut paljon englantia ja oppinut, syonyt ja nukkunut teltassa uinut paskalammessa haaveillut ollut hyvin hyvin humalassa ja onnessa ja hetkellisessa suuttumuksessa, odotuksessa ja autuudessa, nalkainen, vasynyt ja ikavoinyt hirveasti

mutta onneksi alku on aina pahin
lopulta lahteminen on vaikeinta

rakastan tata

Voi, miten sinä osaat tyrehdyttää minut
ei tunnu olevan enää mitään kirjoitettavaa

sinä

vain

pysäytät

etten keksi lentäviä sanoja
runoja, riimejä jotka sointuu
kiemurtelevat ja soivat

sinä saat minut laulamaan
nuotteja, jotka eivät tarkoita mitään
minä haluaisin juosta,
juosta tämän olon huumaamana
mutta minä kangistun
joka kerta seisahdun ajattelemaan

tämä on niin totta etten voi uskoa

sinä olet siinä niin paikallasi
kuin betoniin istutettu puu
ja minä lähden jo huomenna
toiselle puolelle Eurooppaa

käsitätkö sinä, miten olet saanut minut olemaan
minä en ole edes rakastunut, ihastunut
en lennä korkealla pilvissä
(korkeintaan pilvessä)
en kellu missään vaaleanpunaisessa meressä
en leiju missään typerässä rakkauden tunteessa
joka on aina minut pettänyt ja saanut
tunteaan itseni niin naiiviksi
siinä valheellisessa ja ohimenevässä

(kai rakkaus on vain sitten sitä
että rakastaa todellisuuttaan)

Eihän se ollut niin outoa alunperinkään
istua vierekkäin, pitää kädestä
eihän missään vaiheessa ollut
kiusallista nukkua kyljekkäin
varret toisiinsa kietoutuneina

miten luonnolliselta tuntuu
suudella
kuunnella hengitystä
olla vaiti, katsoa silmiin
kirjoittaa kirjeitä
heittää katseita

mutta hei, kuten jo sanoin
- odota vaan
on minulla paljon muutakin
sanottavaa sinulle
(kyllä minäkin palvon sinua)