31. tammikuuta

tämä päivä on taulu jota on vähän korjailtu viime vuodesta
muutama virhe on korjattu, muutamia on tullut lisää
yksi hahmo on pyyhitty lähes kokonaan pois
sillä hän ei ollut sopiva teoksen keskelle

enkä lakkaa rakastamasta taulun tuijottamista
sen hiljaisissa kehyksissä

marttyyriys ja itsesääli
hienoja noidankehiä
musta tuntuu että olen pyörä
joka on pyörinyt paikallaan liian kauan
että kumi on ehjä ja joustava
mutta ilma sen sisällä on saastunut
harmaita ja käsinkosketeltavia hiukkasia

mutta minäkin vanhenen
joka päivä
ja rypistyn ja kumini puhkeaa
ehkä silloin ilma sen sisällä
pääsee vaihtumaan puhtaaseen

Mun päässä ja unissa vilisee aivan sairasta settiä enkä saa nukuttua
enkä mitään aikaseksi ja ajatukset kulkee samaa sykliä koko ajan.
Vittu mua ahdistaa taas.

Me ollaan turruttu siihen ettei satu
me ollaan turruttu siihen ettei ole nälkä
me ollaan turruttu siihen ajatukseen
ettei pommi räjähdä säärille kun astuu ovesta
me olemme niin helvetin avuttomia
me ei enää huomata miten paljon (liikaa) meillä on
ja miten paljon on vielä tekemättä tässä maailmassa

tänään on tiistai

Mun huone näyttää kauniilta tällaisessa valossa. On vähän hämärää, mutta keskipäivän valo alkaa sarastaa verhojen välistä. Mua väsyttää, mutta toivoisin että voisin valvoa loppupäivän enkä nukkuisi päiväunia. Haluan unirytmini takaisin. On ihanaa, kun mun huoneessa on niin vähän tavaroita. Toisessa kodissa ei ole, siellä huone pursuaa kaikkea kamaa ja musta tuntuu että ne seinät kaatuu mun päälle jokupäivä painon rasituksesta. Ihmisestä varmaan tulee sitä materialistisempi mitä suuremman tavarakasan ympäröimänä se kasvaa. Tai ehkä ei, ehkä se ei riipu vain siitä.

Mä haluisin kuoriutua, tai niinkun, oon meditoinu lomalla muutaman kerran ja se on aika kivaa. Haluisin soittaa tota kitaraa enemmän mutta en oo uskaltanut alottaa uusia biisejä. Pelottaa kun en osaa. Pitäisi olla ponnekkaampi niin oppisin. Haluisin kans olla enemmän ulkona ja tehdä enemmän ruokaa ite. Tai haluisin tehdä jotain muuta vaihteeks kun tofupataa tai soijarouhemakaroonilaatikkoa. Haluisin kans laittaa noi kaikki taulut seinille. Mut ne näyttää aika hauskoilta lattiallakin. Voisin vähentää juomista ja sekoilua reippaasti ja tehdä muita asioita sen sijaan. Mulla on ollu melkeen viikon putki. Huhhuh. Tupakka&viina rumentaa ja laiskistaa, kohta en varmaan jaksa tehdä enää mitään. Mä haluun olla luovempi, tai mulla on kyllä paljon ideoita kaikkeen ja inspiksiä mut ne katoaa johonkin. Jään sellaseen välitilaan enkä oikein uskalla aloittaa mitään. Vähänkun pienenä mulla oli hieno visio jostain piirustuksesta ja kun olin piirtänyt 10 min kyllästyin koska se oli ihan ruma enkä enää edes muistanut millainen mun alkuperäinen visio oli. Sitten heitin paperin roskiin tai laatikkoon ja ajattelin että ehkä jatkan myöhemmin. Ja sitten olin niin kyllästynyt piirtämiseen etten jaksanut pitkään aikaan piirtää kun mietin edellistä epäonnistumistani. Oon kyllä piirtänyt enemmän tässä lähiaikoina kun pitkään aikaan. Innostuin piirtään ku huomasin et on aika siistiä tehä kaikkia erilaisia varjostuksia ja tumman ja vaalean sekotuksia. Ajattelin alkaa painelee jotain juttuja pian, mulla on paljon ideoita mut maalit on toisessa kodissa. Voisin tehdä koulujuttuja tänään.

Mulla oli ruokamyrkytys taas + olin naamat eilen ja mun takki on ihan oksennuksessa. Ja haisee. Ja mä haisen. Voisin pestä sen takin, mennä suihkuun ja lähteä sitte kaupungille ostamaan yhet kengät ja ruokaa. Voisin tehdä jotain erilaista vaihteeksi. Tekisi taas mieli ranskalaisia mutta ne on kovin epäterveellisiä. Ehkä ostan mehujätskin darraani.

tahdon jotain jota ei edes aika voi kuluttaa

On ilta, kello on yli kuusi ja minä istun bussipysäkillä ja tuijotan eteeni toiselle puolelle katua. Ihmiset tulevat uudelleensyntyneen näköisinä iltakävelyiltään ja jonkun miehen silmälasien kehykset kiiltävät. Neljä päivää sitten liimamani tarra on revitty pois. Mulla ei ole kylmä. Kuusi minuuttia kuluu ja kauemminkin. Käyn läpi laajan skaalan erilaisia tunteita pienellä vuoristoratakärrylläni. Ismo Alanko laulaa mun korviin että hän uskoo rakkauteen. Mä en tiedä uskonko mä.

Aivomyrskyistä tulee tyhjä olo. Selkeäkin. Mä mietin että mitä mä teen. Teenkö mitään vai olenko vain. Päädyin miettimään sitä että miten olen muuttunut, viisivuotiaasta tähän hetkeen. Olen aika usein jäänyt jarruttamaan itseäni kun ajattelen mistä olen tullut. Mä katson taakseni ja näen siellä vaan epämääräisiä asioita. Ajattelen. En mä ikinä pääse irti mun mielen kahleista ellen avaa niitä avaimilla, mitä mulla nyt on. Sitten bussi tuli ja vei minut pois.

On sievä ja säyseä, paikalleenkolahtava
minulle kolahtava ihminen
lumiverhon takana ainakin
koukeroisten kirjaimien
sinisten lasisilmieni
minä pelkään, ne olen aikoja sitten kadottanut
ehkä rikkonutkin
odotan odotan kun kelloni kumollaan klonksuu
odotan odotan milloin minä huomaankin
että ne ovat yhä ehjät
että minä olen yhtä todellinen kuin avaruus